Nyt se päivä koitti: ensimmäiset julkiset itkupotkuraivarit

1. heinäkuuta 2018

Eilen koitti se kauan odotettu päivä. Päivä, josta me kaikki vanhemmat ollaan kuultu monta erilaista kauhutarinaa, joita kuunnellessa iho on mennyt kananlihalle ja pieni hikikarpalo noussut otsalle. Vaikka se päivä on etukäteen pelottanut ja jännittänyt, on ollut satavarmaa, että se on vielä meillä kaikilla edessä. 

Ai mistä mä puhun? Se selviää sulle kohta. Ensin vähän taustoitan tapahtumaa. ;)

Kuin Pipsa Possu konsanaan


Ehkä muistatkin instastoryistani, että torstai-iltana tehtiin pieni retki meidän lähiuimarannalle. Ensin nautittiin eväitä piknik-viltillämme ja kippisteltiin lihapasteijoilla. Noel nautti taas täysin rinnoin piknikistä! Ei ihmekään, jos miettii, minkälainen kulinaristi hän on...

Eväshetken jälkeen oli aika viedä Noel ensi kertaa kokeilemaan, miltä hiekkarannan hiekka ja raikas vesi tuntuu varpaissa. Meillä ei siis ollut Noelille minkäänlaista uima-asua tai edes uimavaippaa, koska en ajatellut ensimmäisellä kerralla olevan tarvetta sellaiselle. Noel on aika arka kokeilemaan uusia juttuja ja vaatii melkein aina rohkaisua. Ajateltiin siis, että hän lähinnä kastaisi varpaat veteen ja siinä se. 

Nooo, sanomattakin selvää, että oltiin väärässä. Samantien, kun hänen pienet varpaansa peittyivät veteen, hän alkoi tömistelemään vedessä kuin Pipsa Possu konsanaan, hänen silmänsä syttyivät innosta ja hänen suunsa vääntyi maailman suurimpaan hymyyn. Noel oli aivan onnessaan. 

Pian meidän poika oli rantavedessä nakupellenä tömistelemässä innoissaan ja kahmimassa vedenpohjasta hiekkaa tutkivin käsin. Kun tuli kotiinlähdön aika, arvaatkin ehkä mitä kävi. 



Lapsen ensimmäinen julkinen melt down a.k.a. itkupotkuraivarit


Niistä mä puhun.

Voi, kyllä! Me oltiin viime torstaina just ne vanhemmat, joiden taapero huutaa keuhkonsa pihalle, itkee vuolaasti ja rimpuilee viimeistä päivää sylissä julkisella paikalla, koska ei halunnut lähteä uimarannalta pois. Noel on kovin rauhallinen luonteeltaan ja usein harmin sattuessa onkin todella helposti harhautettavissa. Tällä kertaa ei toiminut mikään. Ei yhtään mikään! 

Ei siis auttanut kuin kantaa tuo ihana rimpuileva päivänsäteemme koko uimarannan läpi ja kestää kaikki ne katseet, joita suuntaamme tuli. Kyllä se kieltämättä vähän kirpaisi, kun päitä nousi hiekalta samaa tahtia kuin me edettiin rannan läpi. Onneksi olin niin kiireinen pojan kanssa, etten ehtinyt sen tarkemmin katsoa, minkälaisia katseita ihmiset heittivät suuntaamme. Toivon, että ne olivat empaattisia, sellaisia "Been there, done that" -katseita. Sellaisen mä itse ainakin heittäisin vastaavassa tilanteessa olevan perheen suuntaan - vaikka en aiemmin ollutkaan itkupotkuraivareita kokenut. Tiedän vain, että kuka tahansa ihminen hankalassa/vaikeassa tilanteessa ollessaan tarvitsee sympaattisia ja tsemppaavia sanoja, katseita ja hymyjä.

Mulle on kyllä toisaalta ihan sama, vaikka joku katsoisi pahalla. Tuollaisessa tilanteessa jokainen vanhempi tekee varmasti parhaansa! Siksi en ymmärrä yhtään niitä vihaisia, toruvia ja painostavia katseita tai jopa sanoja, joita olen useasti kuullut itkupotkuraivareiden vallassa olevan lapsen  vanhempien saaneen. Siinä on taas yksi esimerkki siitä, miten meidän yhteiskunnassa empaattisuus ja myötätunto tuntuvat olevan katoava luonnonvara. Me tunnumme tuomitsevan ennemmin kuin yrittäisimme ymmärtää. 

Näin selviät itkupotkuraivareista


Se on selvä, että vastaavia ja vielä pahempia melt down -kohtauksia on meillä vielä edessä. Mä vannon myös sen, etten aio häpeillä niitä. Ne ovat osa lapsen kehitystä ja kasvuprosessia, joten täysin luonnollisia. Mitä niitä siis häpeilemään! Tässäkin pätee sanontani: se on niiden häpeä, joita se ärsyttää.


Me aiotaan olla just niitä vanhempia, jotka ei anna periksi, vaikka lapsi kuinka haluaisi jotakin ja huutaisi keuhkonsa pihalla maassa raivoten. Omat vanhempani ovat huudattaneet lattialla itkupotkuraivareista kärsivää pikkuveljeäni keskellä lelukaupan lattiaa, koska eivät halunneet antaa periksi hänelle sen suurimman legopaketin ostamisen suhteen. Koska mitä siitä seuraa, kun antaa periksi? Lapsi oppii, että itkupotkuraivarit vetämällä hän saa tahtonsa läpi. Kerran joku mummeli oli kuulemma sanonut äidilleni, että "Anna nyt sille lapselle, mitä hän tahtoo!", mutta äitini pysyi tiukkana. Hyvä äiti ja isi!

Tyhmä sanoa näin itsestäänselvästä asiasta, mutta vaatii rohkeutta ja luonnetta sietää sitä huutavaa lasta ja pysyä tiukasti omassa päätöksessä. Niin ei mun mielestä pitäisi olla! Kanssaihmisiltä tulevan negatiivisen paineen sijaan, pitäisi jokaista vanhempaa taputtaa olkapäälle ja todeta: "Hyvin sä vedät! Oon susta ylpeä!". 

Kun itkupotkuraivarit yllättävät, muista nämä:
  1. Tee parhaasi lapsen rauhoittamiseksi.
  2. Älä anna periksi, pidä sanasi ja pysy päätöksessäsi.
  3. Ole tilanteessa ylpeänä ja pää pystyssä. Älä anna ympärilläsi olevien ihmisten katseiden painostaa, sillä itkupotkuraivarit ovat täysin normaali asia ja osa lapsesi kasvua ja kehitystä.
  4. Jos seuraat tilannetta sivusta, lähetä muutama lempeä, empaattinen ja tsemppaava katse ja hymy vanhempien suuntaan sekä telepaattinen yläfemma. Me kaikki ollaan oltu siinä tilanteessa. 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)