Lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo

28. huhtikuuta 2018

"Lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo." Siinäpä lause, joka varmasti saa monen tuhahtelemaan sen itsestäänselvyydellä. Ajattelet ehkä, että: "Tottakai, lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo! Miksi tuollaista edes pitäisi miettiä tai kysyä?"

Mutta jos oikeasti pohdit lausetta, onko se sinulle todella itsestäänselvyys?



Entä jos lapsesi onkin homoseksuaali?


Ootko koskaan miettinyt, että entä jos lapsesi onkin homoseksuaali? Mä olen.

Onko lause silloinkin sinulle itsestäänselvyys vai kouraiseeko vatsanpohjaasi? Mä voin ylpeänä sanoa, että mulle se on oikeasti itsestäänselvyys.

Mun lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo - sukupuolesta riippumatta. Mulle olisi siis täysin okei, että lapseni olisi homoseksuaali. Se varmaan johtuu siitä, että homoseksuaalisuus on mulle tuttua.  Se ei pelota mua, vaan tuntuu luonnolliselta. Yksi mun elämäni tärkeimmistä ihmisistä on nimittäin homoseksuaali.


Erilaisuus pelottaa 


Kun jokin asia ei ole tuttu, se useimmiten tuntuu pelottavalta, kummalliselta ja jopa epäluonnolliselta. Mä myönnän, että nuorempana homous oli mulle asia, jonka kanssa en ollut aivan sinut. En sano, että se olisi herättänyt voimakkaita negatiivisia tunteita, vaan lähinnä se oli asia, jota mun ei tarvinnut pohtia, joten mulla ei ollut siihen "suhtautumistapaa". Tämä johtui lähinnä siitä, ettei mulla ollut asiasta omakohtaista kokemusta. Ei minkäänlaista kosketuspintaa! Silloin ei ollut sosiaalista mediaakaan samassa mittakaavassa, eikä homoseksuaalisuus tai saatikka muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olleet näkyvillä esimerkiksi TV-sarjoissa. Uskallan väittää, että nykyään on eri tavalla. Uskon, että jokaisella meistä on edes jonkinlainen kosketuspinta ja joitakin kokemuksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Kun minulle selvisi, että yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä on homoseksuaalinen, aloitin ajatustyön asian hyväksymiseksi. Tavallaan olin sitä aina aavistellut jossakin alitajunnan syövereissä, mutta jättänyt miettimättä asiaa. Näin jälkikäteen pohdin, että mua varmaan pelotti. En oikein tiedä mikä... Ehkä se, että mulle tärkeä ihminen saisi jotenkin negatiivisen leiman ja hänet tuomittaisiin heti "ulkokuoren" perusteella. Ettei hänelle edes annettaisi mahdollisuutta omien ennakkoluulojen takia. En muista, että olisin pitänyt homoseksuaalisuutta jotenkin outona, joten varmaan pelkäsin enemmän läheiseni puolesta. Tosi hankalaa saada ajatukseni ulos, koska tästä on jo niin monta vuotta, mutta ehkä silti ymmärrät, mitä mä tarkoitan!


"Kuka oikeasti määrittää, että joku toinen on "vääränlainen"?"


Me olemme onneksemme sellaista ikäpolvea, jolle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat jo aika tuttu asia. Toisin oli esimerkiksi vanhempiemme ikäpolvella. Heidät on kasvatettu mitä todennäköisemmin suhtautumaan homoseksuaalisuuteen jyrkemmin. Musta on niin väärin, että ihmisiä tuomitaan vielä nykypäivänäkin jopa kuolemaan sellaisen asian vuoksi, jolle he eivät itse voi mitään. Kuka oikeasti määrittää, että joku on "vääränlainen"? Kenellä meistä on muka sellaiseen oikeus? Sanotaan, että erilaisuus on rikkaus, mutta miksi se sitten kääntyy ihmistä vastaan, jos on "liian erilainen"?

Meillä Suomessa asiat on aika hyvin. Ei tarvitse kuin hurauttaa Allegrolla Venäjälle kohdatakseen voimakkaasti negatiivisemman suhtautumisen homoseksuaalisuutta kohtaan. Puhumattakaan vaikkapa Lähi-idästä!



Jokainen ansaitsee rakastaa ja olla rakastettu


Kaikki rakkaus on samanarvoista. Mitään en toivo enempää kuin että jokainen meistä löytäisi rinnalleen rakkaan. Rakastaisi ja olisi jonkun rakkauden kohde. On mielestäni aivan sama, mihin sukupuoleen rakkaus kohdistuu. Kunhan vain kokee rakkautta!

Mä tulin lopullisesti sinuiksi homoseksuaalisuuden kanssa tajutessani, että rakkaus on se tärkein juttu tässä maailmassa. Kun tajusin, miten suuri voimavara rakkaus itselleni on. Silloin ymmärsin, että tärkeintä on, että jokainen saa kokea rakkautta. Aivan jokainen. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä, kieltää tai edes pyöritellä silmiään toisten rakkaudelle. Ei kertakaikkiaan ole.

Mä toivon, että minä ja Nikke onnistutaan kasvattamaan Noelista sellainen ihminen, joka:
- tietää olevansa täydellinen ja rakastettu juuri sellaisena kuin on.
- osaa arvostaa ja kunnioittaa itseään ja toisia.
- hyväksyy toiset sellaisina kuin he ovat.
- on empaattinen ja lämmin.
- ennen kaikkea uskaltaa olla oma itsensä.

Rakkaus, lämpö, empatia ja kunnioitus muita kohtaan. Muista säkin niiden voima ja tärkeys. 

- - -


Oletko pohtinut samoja asioita? Mitä ajattelet? 
Saako lapsesi rakastaa ketä hän tahtoo - sukupuolesta riippumatta?

- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Näiden tuotteiden pitäisi löytyä jokaisen äidin meikkipussista

25. huhtikuuta 2018

Huomasin jo heti Noelin syntymän jälkeen, ettei aikaa kauniiksi laittautumiseen ole yhtä paljon nyt äitinä kuin ennen lasta. Aina ei ehdi, jaksa tai pysty kaunistautumaan niin paljon kuin toivoisi. Tällä hetkellä esimerkiksi meikkaaminen silloin, kun Noel on hereillä, on aivan mahdotonta; poikani kaivelee meikkipussiani, roikkuu mussa kiinni ja tekee kaikkea kiellettyä, jotta saisi mun huomioni. Siksipä on mentävä useimmiten siitä, mistä aita on matalin. 

Mä oon huomannut muutaman mom hackin, jotka toimivat etenkin silloin, kun aikaa on vain vähän pikakaunistautumiselle. Tässä mun vinkkini ja perusteluni sille, miksi juuri näiden tuotteiden pitäisi löytyä jokaisen äidin meikkipussista.  


K e s t ä v ä    h u u l i p u n a


Huulipunan tulisi löytyä jokaisen naisen meikkipussista. Sen avulla saa helposti ja nopeasti päivitettyä kasvoille freshimmän ilmeen silloin, kun peilistä kurkkii väsyneet, silmäpussein koristellut kasvot. Huulipuna toimii myös oivana harhauttajana, kun valitsee kirkkaan värin; se vie nimittäin katseen pois väsyneiltä kasvoilta. ;) Koska äitinä ei ole aikaa, eikä välttämättä kapasiteettia huolehtia siitä pysyvätkö punatut huulet siisteinä sylissä kiemurtelevan taaperon huitomisista huolimatta, on huulipunan oltava ehdottoman kestävä.

Suosittelen: Lämmin suositus kuvissa näkyville Rimmelin Provocalips-punalle sekä Maybellinen Super Stay Matte Ink -huulipuna. Aivan loistavia molemmat! Ne eivät todellakaan päivän aikana karkaile, vaan ne joutuu illalla hankaamaan pois vedenkestävälle meikille tarkoitetulle puhdistusaineella. Myös MAC:n huulipunat kestävät loistavasti, mutta eivät kuitenkaan aivan yhtä hyvin. 


K u i v a s h a m p o o


Kun aamulla huomaa hiustenpesupäivän menneen jo monta päivää sitten, kuivashampoo pelastaa! Se puhdistaa hetkessä rasvaisen tyven ja kohottaa sitä. 

Suosittelen: Batiste on mun luottomerkkini. Niissä on mun nenääni eniten miellyttävät tuoksut ja rakenne, joka ei ole liian raskas. Tällä hetkellä mulla on käytössä alesta ostamani kuvanmukainen Aussien kuivashampoo, mutta sen tuoksu ei miellytä mua.


K i i l l o n p o i s t a j a


Puuterirasia, jonka sisältö menee palasiksi, kun taapero tiputtaa sen maahan? Ei kiitos. Suosittelen kokeilemaan kiillonpoistajasientä, jota painellaan iholle. Kokemuksesta voin kertoa, että rasian voi huoletta antaa tyytymättömän taaperon käsiin hetkelliseksi viihdyttäjäksi. Varoitan kuitenkin, että jos lapsi saa käteensä sienen, saattaa se olla liian vastustamaton haukattavaksi. Nimimerkillä, Kiillonpoistajasienestäni puuttuu palanen  

Suosittelen: Beautyblenderin Blotterazzi -kiillonpoistajasieni on aivan loistava! Se imee T-alueelta kiillon pois hetkessä. Aiemmin kannoin puuteria käsilaukussani, mutta kun kuulin, ettei puuteria kannata kerrostaa monta kertaa päivässä, koska meikkivoide lähtee silloin helpommin liikkumaan, vaihdoin kiillonpoistajasieneen.


B B - v o i d e


Kun iho kaipaa nopeaa kaunistautumista, hiukan hohtoa ja tasaisempaa sävyä, kannattaa kaivaa esiin BB-voide. Sen voi levittää päivävoiteen tilalle, sillä se kosteuttaa ihoa, mutta toimii samalla myös kevyenä meikkipohjana. Selvää ajansäästöä. ;)

Suosittelen: Lumenen BB-voide on ikisuosikkini. Siitä löytyy mun iholle sopivan vaalea sävy, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Talvisin se on ehkä hiukan liian tumma, mutta ei niin paljon, että pistäisi liikaa silmään. Tällä hetkellä se ei tosin ole yhtä aktiivisessa käytössä kuin aiemmin, koska ihoni on niin huonossa kunnossa, ettei se riitä yksinään peittämään punoittavia epäpuhtauksia. 


H y v ä    p e i t e v o i d e


Laadukas ja oikean sävyinen (tai vähän jopa vaaleampi) peitevoide pelastaa, kun kasvot näyttävät väsyneiltä tummien silmänalusten vuoksi. Vaikka toisaalta, Ranskassa tummat silmänaluset ovat kuulemma aina muodikkaat! ;)

Suosittelen: Mä oon huomannut, että mulla meinaa jotkut peitevoiteet kerääntyä alaluomen ryppyihin, mutta voin suositella MAC:n Pro Longwear Concealer -peitevoidetta, joka ainakin mulla pysyy hyvin paikoillaan ja peittää hyvin. Oon kuullut paljon hyvää Maybellinen Fit Me -peitevoiteesta, jota on mulle hehkuttanut muun muassa Sininen norsu ja samettikarhu -blogin Julia.  


K u l m a v ä r i


Kulmakarvat ovat kasvojen kehys. Kun ne ovat viimeistellyn näköiset tai edes hitusen täytetyt muotoonsa, tulee yleisilmeestä heti skarpimpi. Sitä paitsi, kauniit kulmat vievät huomion pois valvottujen öiden tummentamista silmänalusista. ;) Mulle kulmat on the juttu, joka tekee musta itseni näköisen. Kävin maaliskuussa kulmien microbladingissa, joten mun kulmani ovat tästä lähtien aina vimpan päälle.

Suosittelen: Mulla itselläni on ollut käytössä Anastasia Beverly Hillsin klassikkotuote Dip Brow Pomade -kulmaväri, joka pysyy iholla iltaan asti menossa ja meiningissäkin. Jos haluat helpottaa elämääsi, suosittelen microblading-kulmia. ;)


K ä s i v o i d e

Jatkuva käsien peseminen vaipan vaihtamisen jälkeen, ruoanlaittoa ennen ja ties missä tilanteissa kuivattaa käsiä. Mä oon huomannut myös, että julkisten wc-tilojen saippuat ovat todella kuivattavia mun iholle. Siksipä kannan aina käsilaukussani mukana pientä käsirasvatuubia.

Suosittelen: The Body Shopin käsivoiteita saa kuvassa näkyvässä minikoossa, joka on musta aivan mahtava! Mä nimittäin rakastan TBS:n tuotteita niiden tuoksujen takia, mutta myös koska ne ovat oikeasti hyviä. Tuntuu ihanalta luksukselta, kun saa levittää käsiin ihanan tuoksuista voidetta. Nää on näitä arjen pikkujuttuja. ;)


Mä tiedän, että meitä on erilaisia naisia ja äitejä. Toiset meikkaavat vain roskien viemistä varten, toiset taas laittavat enintään huulikiiltoa juhliin. Siksi olisikin tosi mielenkiintoista kuulla, että minkälaisia luottotuotteita juuri sulla on! 

Mitkä on must-juttuja sun meikkipussissasi? 
Mitä tuotteita ostat kerta toisensa jälkeen? 
Mitkä tuotteet pelastavat sun arjen? 


- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Lasketaanko sektio synnytystavaksi?

19. huhtikuuta 2018

Mä kysyin vähän Noelin syntymän jälkeen jollakin neuvolakäynnillä, että voinko mä sanoa synnyttäneeni, koska poikani leikattiin ulos vatsastani. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla ole oikeutta kutsua itseäni synnyttäneeksi naiseksi, koska lapseni ei syntynyt oikealla tavalla. Oloni oli epäonnistunut.

Kaiken järjen mukaanhan molempien synnytystapojen, sektion ja alatiesynnytyksen, tulisi olla tasa-arvoisia. Miksi siis kuitenkin väheksyin itseäni synnyttäneenä äitinä?


Ensimmäinen kuva Noelista leikkaussalissa




Olisinko tuomittu epäonnistumaan äitinä?


Mä en oikein tiedä, mistä tuo epäonnistumisen tunne oikein kumpusi. Se oli ajoittain tosi vahva!  Muistan sen alkaneen heti synnytystapa-arviossa, jossa poikaani ei saatu kääntöyrityksestä huolimatta oikeinpäin, ja sain kuulla, että sektio olisi edessä. Olin silloin todella pettynyt! Pettynyt siitä, etten saisikaan kokea kauan toivomaani alatiesynnytystä.

Jossain välissä pettymys vaihtui epäonnistumisen tunteeseen. Ajattelin, että mä olin epäonnistunut, koska en kykenisi synnyttämään lastani kuten on tarkoitettu. Syytin itseäni siitä, että mä itse olin aiheuttanut lapseni perätilan jotenkin, vaikka samaan aikaan kuitenkin tiesin, ettei asia ollut musta itsestäni kiinni. Ajattelin myös, että mä pääsisin helpommalla, koska lapsi vain leikattaisiin mun sisältäni pois, vaikka palautuminen sektiosta tulisi kuitenkin kestämään pidempään verrattuna tavalliseen alatiesynnytykseen. En tulisi kuitenkaan käymään läpi sitä perinteistä siirtymäriittiä äidiksi, olisinko siis jo  tuomittu epäonnistumaan äitinä?

Mä pyörittelin ja pyörittelin mielessäni epäonnistumisen tunnetta kaikista rohkaisuista huolimatta. Pohdin, että:
Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen?

Mistä kumpusi tunne epäonnistumisesta?


Vaikka muut äidit sanoivat, että tunteeni olivat hölmöjä ja perusteettomia, miksi silti tunsin epäonnistuneeni?  Vaikka yllättävän moni tuntemistani äideistä oli synnyttänyt sektiolla, miksi tunne ei väistynyt? Vaikka lääketieteellisestikin sektio luokitellaan tasa-arvoiseksi synnytystavaksi, miksi silti edelleen ajattelin epäonnistuneeni? Niinpä, sanopas se.

Kai tässäkin tilanteessa se normaalista poikkeaminen on se syy. Sain leiman otsaani (tai oikeastaan alavatsaani) siitä, etten synnyttänyt tavalla, joka olisi kaikista luonnollisin. En kärsinyt supistuksista, en tuntenut synnytyskipua, en ponnistanut lastani maailmaan hikikarpalot otsallani. Sen sijaan makasin leikkauspöydällä täristen ja toivuin viikon leikkaushaavan aiheuttamasta kivusta. Se tuntui vähempiarvoiselta "kärsimykseltä".

Vaikka olenkin yleensä vahva, enkä kovin helpolla taivu sosiaalisen paineen tai tottumusten alle, jotenkin äitiys on sellainen erityisen herkkä aihe. Varsinkin silloin, kun on vasta tulemassa äidiksi tai on tuore äiti. Silloin ei välttämättä ole vielä löytänyt sitä omaa äitiyttään ja omaa tapaa olla äiti, joten liian helposti vertaa itseään toisiin äiteihin.


Naistenklinikan perhehuoneessa


Edelleen jännitän sanoa synnyttäneeni sektiolla

Mulla kesti todella pitkään, että tulin sinuiksi sen kanssa, että synnytin sektiolla. Edelleenkin Noelin syntymän tullessa puheeksi, koen joskus tarvetta tarkentaa, että hän syntyi sektiolla. Se on musta tosi outoa, koska nykyään mä kuitenkin pystyn sataprosenttisesti seisomaan ylpeästi selkä suorana, kun sanon synnyttäneeni poikani. Mikä lie vanha tottumus tai aivopieru... Joku tarpeen jäänne tarkentaa, että: "Muuten hei, mä synnytin sektiolla perätilan takia." Ehkä se on sekin, että mua kiinnostaa toisten synnytyskokemukset ja juttelen niistä mielelläni. 


Sektio on synnytystapa

Sektiosta jäänyt arpi muistuttaa mua joka päivä lapseni syntymähetkestä. Ihan kuten hoitajakin mulle neuvolassa vastasi: "Tottakai sä olet synnyttänyt. Synnytystapa sekin on, koska sen avulla lapsi syntyy maailmaan.

Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Todellakin voin! 

Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? En todellakaan ole. Äitiyttä ei mitata sillä hetkellä tai tavalla, jona lapsi syntyi maailmaan. Äitiys on läsnäoloa, ehdotonta rakastamista, turvallisuutta ja paljon kaikkea muuta. 

Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? En tosiaankaan. Mä olin fiksu äiti, koska valitsin turvallisimman synnytystavan sen sijaan, että olisin pitänyt väkisin kiinni alatiesynnytyksestä. 

Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen? Jos  he ajattelevat pahaa tai katsovat alaspäin, ei syy ole minussa vaan heidän korviensa välissä. 

Älä siis koe huonommuuden tunteita siitä, että synnytit sektiolla. Se ei tee toisesta äidistä parempaa, että hän on ponnistanut itse lapsensa maailmaan. Tärkeintä on, että sinä ja lapsesi olitte turvassa.





Meidän syntymä-/synnytystarinamme ei ehkä ollut se perinteisin, mutta se on mulle kaunis ja ihana muisto.

Sektiolla synnyttänyt: Oletko kokenut samanlaisia tunteita kuin minä? Koetko tarvetta tähdentää synnyttäneesi sektiolla?

Alateitse synnyttänyt: Koetko paremmuuden tunnetta siksi, että onnistuit synnyttämään alateitse? Mitä ajattelet sektiolla synnyttäneistä?

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

30 vuotta - Olenko siellä missä halusin?

18. huhtikuuta 2018

Apua, tänään mä olen kolmekymppinen. Aloitan mun neljännen vuosikymmenen elämää. Kuulostaa aika vanhalta, kun sen noin sanoo. Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta, että täytän 30 vuotta, koska musta tuntuu, että vastahan mä kirjoitin ylioppilaaksi ja aloittelin aikuiselämääni. Hitsit, että aika tuntuu vierähtävän nopeasti!

Mä olen kriiseillyt ja kauhulla odottanut tätä päivää. Olen Instagramin storyissa tuonut esiin kolmenkympin kriisini, ja onnekkaana saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos teistä jokaiselle! On kiva kuulla, ettei se elämä tästä muutu, vaikka uuden vuosikymmenen aloittaminen tuntuukin jännittävältä. Ja kuten eräs sanoi, kuka nyt haluaisi edes olla parikymppinen?! En mä ainakaan. 

Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki pohtia, olenko mä saavuttanut kaiken, mitä olin toivonut saavuttavani ennen 30 vuoden ikää. Mulla, kuten varmasti monella muullakin, on ollut erilaisia haaveita, suunnitelmia ja tavoitteita, joiden olen toivonut toteutuvan. Tavallaan siis sellainen kuva, jossa on nuorempana nähnyt itsensä tässä iässä. Olenko mä nyt siellä, missä nuorempana halusin olla?




Mitä jäi saavuttamatta?


Vasemmassa nimettömässäni ei ole kahta sormusta. Tai edes yhtä. Olin aina ajatellut, että olisin kolmekymppisenä ollut jo muutaman vuoden naimisissa. Varmaankin siksi, koska omat vanhempani menivät naimisiin hiukan alle kolmekymppisinä. Vaikken olekaan naimisissa tai kihloissa, olen onnekas joka tapauksessa siksi, että mulla on hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja mies, joka rakastaa mua juuri tällaisena kuin olen. 

Asun edelleen vuokralla, vaikka toivoin asuvani omistusasunnossa. Tai no, entisessä parisuhteessani asuin omistusasunnossa, mutta sen jälkeen, olen asunut vuokralla. Haaveilen kovasti omasta asunnosta, jotta ei tarvitsisi maksaa asumisesta muiden taskuun. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että päästäisiin ostamaan asunto, mutta sitten kun palaan työelämään, on omistusasunnon hankkiminen varmasti to do -listamme kärkisijalla.


Mitä saavutin?


Mulla on ammatti: olen kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja. Olen ylpeä ensinnäkin siitä, että pääsin vuonna 2010 opiskelemaan Helsingin yliopistoon - hakijoita oli nimittäin tuhansia! Toisekseen, olen ylpeä myös siitä, että hoidin opintoni kunnialla läpi ja sain gradunkin kirjoitettua, vaikken todellakaan ole tutkijatyyppiä! 

Olen äiti. Olen tavoittanut sen kaikista suurimman aikuisikäni haaveen: mulla on ihana lapsi. Mä olen halunnut äidiksi AINA. Siis ihan aina. Tai ainakin siitä lähtien, kun musta puolitoistavuotiaana tuli isosisko. Vaikka Noel on jo puolitoistavuotias, huoman joka päivä jossain vaiheessa ajattelevani, että mulla on nyt ihan oikeasti lapsi. Mä olen ihan oikeasti äiti. Ihan uskomatonta.  





Mistä vielä haaveilen?


Isommasta perheestä. Vähän on kyllä sellainen olo, että tässä tulee kiire, jos aiomme toteuttaa haaveemme isommasta perheestä. Mitä vanhempana tulee raskaaksi, sitä enemmän riskejä raskauteen nimittäin liittyy. 

Ammattimaisemmasta bloggaamisesta. Oon aiemminkin täällä maininnut, että tällä hetkellä kotiäitinä ollessani, näen bloggaamisen helpoimpana keinona tuoda perheeseemme pientä lisätuloa.  Tai siis helppohan se ei ole, mutta ainoa vaihtoehto, koska en halua vielä laittaa Noelia hoitoon ja palata päivätöihin. Tästä syystä motivaationi bloggaamiseen on todella korkea! 

Omistusasunnosta omalla pihalla. Mä niin haaveilen, että olisi oma piha, jonne voisi rakentaa ihanan puutarhan ja vaikka kasvattaa kaikkea yrteistä tomaatteihin. Mä olen innokas viherpeukalo nimittäin! Parvekkeella ei vaan mitenkään saavuta samanlaista fiilistä. Ehkä vielä joku päivä saadaan grillata omalla pihallamme mun istuttaman kukkaloiston keskellä!





30 vuotta - tässä sitä nyt ollaan


Suunnittelin ottavani hienot synttärikuvat tänne blogiini, koska täytänhän mä sentään pyöreitä. Tiedätkö ne sellaiset kuvat, joita ammattilaisbloggaajat ottavat syleillen jättimäistä ruusukimppua tai iloisesti hypähdellen ilmapallot kädessä? No, tässä on tätä mun peräänkuuluttamaa arjen realismia: kukat ja ilmapallot jäivät ostamatta, joten nappasin käteeni meidän luultavasti kuolemaa tekevän aloe veran ja asetuin kameran eteen.

Näiden kuvien myötä taputan itseäni olalle ja totean:
Paljon onnea Milla! Hyvin sä vedät, vaikkei siltä aina tunnukaan. Oot ehkä vanhempi ja ryppyisempi kuin viime vuonna, mutta oot silti mahtava tyyppi. Ota tulevat vuodet rakkaudella vastaan. Kuulemma elämä kolmenkympin toisella puolen ei ole hassumpaa. Säilytä empaattinen ja positiivinen elämänasenteesi, sillä se vie sut vielä pitkälle. 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Matto kruunaa värikkään kodin

15. huhtikuuta 2018

Jos nyt katsoisit kotiamme, et ehkä uskoisi, että vielä jokunen vuosi sitten haikailin pääosin valkoisen sisustuksen perään. Silloin ei kelvannut kierrätetty, vaan kaiken piti olla mieluiten kiiltovalkoista tai harmaata ja ehdottomasti upouutta. Se on entistä elämää se! Kun nyt katselen olohuonettamme istuessani tässä sohvalla, huomaan, että suurin osa meidän huonekaluista ja sisustustavaroista on kierrätettynä hankittuja - ja ennen kaikkea värikkäitä.

On ihanaa, että Nikkekään ei kavahda värejä sisustuksessa ja oikeastaan tykkää enemmän kulutetuista ja käytetyn näköisistä huonekaluista kuin uutuuttaan kiiltävistä. Monessa kodissa sisustaminen tuntuu olevan naisen vastuulla, mutta me tehdään sisustuspäätökset yhdessä. Mä olen yleensä se, joka inspiroituu. Sitten kerron ideani Nikelle, joka yleensä toteaa ideani olevan hyvä ja vielä muistuttaa luottavansa mun makuuni.







Pakko saada, nyt heti!


Viime viikonloppuna sain päähänpiston uudesta olohuoneen matosta. Kevät tuppaa aina jotenkin tuomaan mukanaan sisustuskärpäsen puraisun. Mä aloin heti siltä istumalta googlailemaan innoissani uutta mattoa. Tiesin kyllä, ettei sellaiseen olisi tällä hetkellä varaa, mutta intouduin silti "ikkunashoppailemaan".

Löysin tieni Rugvista-nettikauppaan ja olin samantien myyty. Mä RAKASTUIN. Siis oikein palavasti rakastuin. Niin, että silmäni muuttuivat sydämenmuotoisiksi, sydämeni alkoi pamppailemaan ja kämmeneni hikoamaan. Lähetin heti Nikelle muutaman kuvan, joita hän aivan liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kommentoi suurinpiirtein näin: "Vau, onpahan muuten hienoja mattoja!". Success!

Olin edelleen niin innoissani, että lähetin kuvat myös äidilleni, joka vastasi about näin: "Onpa hienoja! Haluatko jonkun synttärilahjaksi?" Tässä vaiheessa meinasin tipahtaa sohvalta. Olin jo tyytynyt ajatukseen, että saisin uuden maton joskus sitten, kun ollaan säästetty tarvittava summa. Kun äitini ehdotti mattoa 30-vuotissyntymäpäivälahjaksi, olin niin onnellinen, enkä todellakaan kieltäytynyt! ;)

Matto tilattiin heti seuraavana päivänä, kun oltiin Niken kanssa saatu valittua lempparimme, ja muutaman päivän odotuksen jälkeen, se saapui ihastuttamaan meitä.

Lämmin suositukseni Rugvistalle. Matto on laadukkaan tuntuinen, se vastasi myynti-ilmoitusta ja toimitettiin muutamassa päivässä kotiovellemme. (Tämä ei ole yhteistyöpostaus.)


Matto kruunasi meidän värikkään olohuoneen 


Katsokaa nyt tuota mattoa! Tiedän, että kuva ei ole mikään mestariteos, koska ainoa järkevä suunta ottaa kuva on vastavaloon, mutta siitäkin huolimatta matto pääsee oikeuksiinsa. Nuo värit ovat niin upeat ja sopivat meidän kotiimme täydellisesti. Matossa toistuu mm. punaisen kaappimme, harmaiden verhojemme ja turkoosin kukkapöydän värit. Se tuntui heti meiltä ja teki olohuoneestamme vielä entistä kodikkaamman. Nappivalinta siis! 

Noel oli muuten aivan innoissaan uudesta matosta. Hän halusi tietysti olla apuna vanhan rullaamisessa sekä uuden laittamisessa paikoilleen. Kun oltiin valmiita, hän alkoi aivan innoissaan pyörimään matolla, pötköttämään siinä sekä koko ajan kovasti höpötellen osoitteli maton eri värejä ja kuvioita. Oli ihana seurata, miten hän oli aivan yhtä innoissaan meidän uudesta matosta kuin Nikke ja minäkin!





Muutama ajatus sisustusfilosofiastamme 


Kuten jo kirjoitinkin, me suositaan kierrätettyä. Me ollaan ostettu paljon Torin kautta sekä kirppiksiltä. Mun ehdottomasti rakkaimmat jutut ovat mummoltani saamamme 60-luvun sohvapöytä sekä hänen nuorena maalaama upea kukkajuliste/-taulu. Näistä tuskin koskaan luovun, vaikka tiedänkin veljeni himoitsevan tuota kukkataulua. ;)

Kierrätys on meidän valintamme, koska silloin saamme toteutettua sisustushaaveemme pienemmällä budjetilla. Kun metsästää huonekalut ja sisustustavarat kirppisten tai vastaavien kautta, löytää persoonallisempia juttuja, oikeita aarteita! Kierrätys on toki myös ekologisempaa kuin uuden ostaminen, mikä on yksi loistava syy suosia käytettyä tavaraa.

Meillä sotku ja elämä saa näkyä. Me ei kumpikaan olla himosiivoojia, joten ei häiriinnytä pienestä epäsorrosta. Musta olisi myös todella outoa, ettei kodissamme näkyisi se, että meillä on pieni lapsi. Toki välillä toivon, että hänellä olisi oma huone, jonne lelut saisi piiloon, mutta useimmiten mä kuitenkin tykkään siitä, että ne on täällä olohuoneessa. Noelin on helppo aloittaa leikit ja hänen mentyä nukkumaan, mä voin kaihoisasti katsella leluja ja miettiä, miten suloinen hän oli leikkiessään niillä. (Pimahtanut äiti täällä moi! :D)




Meidän uusi matto on siis niin ihana, niin meidän tyylinen. Sen päällä voi vaikka pötkötellä telkkaria katsoen tai joutua isin kutitettavaksi. Matto tuo mulle hymyn joka kerta kävellessäni olohuoneeseemme. Materialismionnea parhaimmillaan. 

Kiitos äiti ihanasta 30-vuotislahjasta! 

- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Taaperon kevättyyli - kirppistä ja merkitöntä

12. huhtikuuta 2018

Kevätsäät ovat saapuneet vihdoin ja viimein. Sen myötä on aika heivata paksut neuleet kaapin perukoille ja toppapuvut varastoon. On niin virkistävää aloittaa uusi kausi! Välikaudet, kevät ja syksy, ovat mun ehdottomasti lemppareimmat vuodenajat niin pukeutumisessa kuin muutenkin. Molemmissa on sellaista ihanaa uutuudenviehätystä, joka saa pieniä perhosia lepattelemaan vatsaani.

"Musta on ihanaa, että mulla on lapsi, jonka pukeutumisesta saan ainakin vielä päättää"


Tää saattaa kuulostaa tosi oudolta sellaisen korvaan, jota ei voisi vähempää kiinnostaa pukeutuminen, mutta musta on ihanaa, että mulla on lapsi, jonka pukeutumisesta saan ainakin vielä päättää. Mä saan siis suunnitella omien asujeni lisäksi myös pikkumieheni asut - niin ihanaa! Mä olen aiemminkin sanonut, että yksi maailman siisteimmistä jutuista on keksiä uusia asukokonaisuuksia oman (tai lapsen) vaatekaapin sisällöstä. Se on erityisen palkitsevaa varsinkin silloin, kun tekisi mieli ostaa jotain uutta, koska tuntuu, ettei kaapissa ole mitään kivaa, mutta lompakossa vaan ei ole ylimääräisiä seteleitä. 

Kun tulee hankittua yksi vaate sieltä ja toinen tuolta, ei kaikkia yksinkertaisesti pysty muistamaan. Varsinkin, jos osan ostaa isompana kokona varastoon. Nyt kun kevätsäät ovat saapuneet, oli aika kaivaa kaikki Noelin vaatteet samaan kasaan  ja tehdä inventaario niistä. Heivasin pienet kirppiskassiin ja kaivoin isommat koot esille. Keksin siinä samalla, että voisin kuvata tänne blogiin joitakin asuja näistä uuden kauden vaatteista. Mä tein syksyllä tällaisen vastaavan postauksen.

Kevätasuja - mikä on suosikkisi?


Kokosin tänään Noelille uusia asukokonaisuuksia kevättä varten. Olipahan muuten homma yrittää ottaa kuvia päivällä, kun olin yksin Noelin kanssa. Mun oli pakko antaa hänen tehdä "tihutöitään", kuten purkaa hoitokassi, jotta sain keskittyä kuvien ottoon. :D Hän olisi niin mielellään ollut mun apulaisenani.

Mutta niin, tällaisia asuja sain kasaan hullunmyllystä huolimatta. Olisi kiva, jos kertoisit suosikkisi kommenttiboksiin! :)




Nahkatakki: LAHJAKSI SAATU   /   Kollaripaita: KIRPPIS   /   housut: H&M   /   bandana: PRISMA

Verkkaritakki: KIRPPIS   /   T-paita: KIRPPIS   /   Verkkarihousut: LAHJAKSI SAATU (ADIDAS)   / bandana: PRISMA



Neuletakki: KIRPPIS   /   Body: KIRPPIS   /   Housut: EBAY
Verkkaritakki: LAHJAKSI SAATU (ADIDAS)   /   Kollaripaita: KIRPPIS   /   Mikki-leggarit: H&M



Huppari: KIRPPIS   /   T-paita: KIRPPIS   /   Leggarit: H&M
Farkkutakki: KIRPPIS   /   Hihaton huppari: KIRPPIS   /   Lippis: KIRPPIS   /   T-paita: TULIAINEN PRIMARKISTA   /   Housut: H&M



Koko asu: LAHJAKSI SAATU
Takki: ZARA   /   Body: KIRPPIS   /   Kollaritakki: KIRPPIS   /   Housut: H&M



Kollaritakki: H&M     /   Paita: H&M   /   Farkut: KIRPPIS
Kollaritakki: H&M   /   T-paita: Zara   /   Housut: Zara


Kirppistä ja merkittömyyttä


Kuten ehkä huomasit, me suositaan kirppiksiä vaatehankinnoissa. Pääasiallisesti käyn kivijalkakirppiksissä, mutta muutamia FB-kirppislöytöjä on tullut myös tehtyä. Musta kuitenkin tuntuu, että monessa FB-kirppisryhmässä pyydetään ihan älyttömiä summia käytetyistä vaatteista ja niihin monesti tulee vielä postit päälle, huh. Kivijalkaliikkeissä ei maksa muusta kuin siitä itse tuotteesta. 

Kuten ehkä myös huomasit, ei Noelin vaatekaapista löydy merkkivaatteita. Tai no, löytyy yksi: Adidaksen verkkaripuku. Mutta ne perusmerkit, joihin viittasin pohtiessani sitä, voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs, puuttuvat Noelin kaapista kokonaan. Tiedän, että olisi hyvä esimerkiksi eettisistä syistä suosia kotimaisia merkkejä, mutta ne ei kertakaikkiaan sovi meidän kukkarolle. Me hankitaan vaatteet pienellä budjetilla koko meidän perheellemme.

Mitä vielä puuttuu?


Tämä olikin muuten hyvä keino kartoittaa vaatekaapin sisältö ja sen puutteet! Kootessani asuja huomasin nimittäin, että Noelilla on tällä hetkellä aika paljon kuviollisia vaatekappaleita. Niitä on hankala yhdistellä keskenään, joten hankintalistalla on nyt ehdottomasti yksivärisiä t-paitoja ja huppareita/kollaritakkeja. Trikoopipoja, lippiksiä ja muita asusteita täytyisi vielä hankkia. Kesävaatteitakaan ei löydy juuri yhtään, joten niitäkin on vielä metsästettävä kirppikseltä. Kaikista eniten haaveilen kuitenkin sellaisesta samanlaisesta ohuesta, puuvillaisesta, harmaasta neulehupparista, joka Noelilla oli viime kesänä. Se oli tosi näppärä viileinä kesäpäivinä, varmaan yksi käytetyimmistä vaatekappaleista (näkyy esimerkiksi jo alkuun linkkaamassani syystyyli-postauksessa). Jos tiedät mistä sellaisen löytää koossa 86-92, vinkkaa tai myy mulle! ;)

Mikä asuista oli suosikkisi? Onko lapsesi kevät- ja kesäpukeutuminen jo reilassa? 

 Psst... Osallistu Lapsimessut 2018-lippuarvontaan Millamaisen Facebookissa! Löydät ohjeet kilpailukuvasta. :) 

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Limuaddiktin arjen helpottaja

10. huhtikuuta 2018

* Kaupallinen yhteistyö: Sodastream // Sodastream Crystal -hiilihapotuslaite saatu blogin kautta

Sen jälkeen, kun meistä tuli perhe, oon innostunut kaikenlaisista tavaroista, "life hackeista" ja jutuista, joilla voi helpottaa arkea. Sormiruokailu esimerkiksi oli ihan ykkösjuttu, koska sain itse syötyä samaan aikaan kuin poikani. Erittäin hyväksi arjen helpottajaksi olen myös todennut sen, että laittaa tavarat suoraan omille paikoilleen, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin etsiä jotain tiettyä juttua tyytymätön lapsi sylissä. 

Nykyisin, kun tehdään koko viikon ruokaostokset, on tavaraa tietysti enemmän kuin silloin, kun oltiin Niken kanssa kahdestaan. Vaikka Noel on kohta vasta puolitoistavuotias, on ostoksia kannettavana joka kerta todella paljon! Esimerkiksi vaippapaketeista saa jo kädet täyteen. On siis varmaan sanomattakin selvää, että otan avoimin sylin vastaan kaiken sen avun, joka mahdollisesti voisi tehdä meidän viikoittaisten ruokaostosten suorittamisesta helpompaa. Koska kyllähän sä tiedät; ei se ruokaostosten tekeminen - tai varsinkaan niiden kantaminen - oo hauskaa.

Jotta päästään aiheeseen, on mun nyt aika tehdä tunnustus, joka osaltaan tekee ruokaostosten kantamisesta raskasta: mä olen koukussa limppariin, etenkin light-colaan. Viime aikoina oon alkanut pohtimaan, että light-limppareiden sisältämät makeutusaineet eivät tosiaankaan ole terveydelleni hyväksi. Mutta kun lasillinen hiilihapotettua juomaa on niin hyvää! Mä huomaan ainakin kerran päivässä haluavani juuri hiilihappoja. Niiden kautta tunnun jotenkin saavan samanlaisen boostin kuin kahvinjuojat saavat kahvista. Addiktioni tulee meille ennen kaikkea kalliiksi, mutta tuo myös merkittävästi lisää kannettavaa ruokaostoksilla käydessämme. 

No, nyt mulla on ratkaisu molempiin ongelmiini: Sodastream-hiilihapotuslaite. Ihan loistava! Sen avulla saan ihan koska vain hiilihapotettua juomaa. Juomaa, jota mun ei tarvitse selkä vääränä kaataa kotiin.

Miten hiilihapotuslaite toimii?


Me saatiin testiin Sodastreamin Crystal-hiilihapotuslaite. Se eroaa perusversioista etenkin sillä, että laitteen kanssa käytetään lasipulloja. Tämä oli mulle iloinen yllätys, sillä mun mielestä ne muovipullot muuttuvat jossain vaiheissa klähmäisiksi. Lasipullo tuntuu itselleni ainakin hygieenisemmalta vaihtoehdolta - etenkin, kun pullon saa pestä astianpesukoneessa. 

Hiilihapotuslaitteeseen tarvitaan hiilihappopatruuna. Niitä saa monesta eri kaupasta, kun paketin mukana tullut loppuu. Me ollaan käyty vaihtamassa pullot esimerkiksi lähi-Prismassa. Laitteen, siihen sopivan pullon sekä patruunan lisäksi tarvitset vain kylmää vettä. Laite ei vaadi sähköä toimiakseen, joten sen voi hankkia vaikka kesämökille. 

Sodastream Crystal -hiilihapotuslaite toimii näin:

1. Täytä pullo kylmällä vedellä. 
2. Aseta pullo sille tarkoitettuun telineeseen. 
3. Laske telineen päälliosa alaspäin ja lukitse se paikalleen kääntämällä alareunan nupista. 
4. Paina hiilihapotusnappia muutaman sekunnin ajan, odota pari sekuntia ja avaa telineen päälliosa kääntämällä vastakkaiseen suuntaan. 
5. Nosta pullo pois telineestä ja nauti!




Mihin meillä käytetään hiilihapotuslaitetta?


Meillä käytetään hiilihapotuslaitetta PALJON. Uskallan sanoa, että päivittäin, joskus jopa useamman kerran päivässä. Tässä muutamia testattuja ja hyviksi todettuja käyttövinkkejä:

Laita lasin pohjalle sitruunaviipaleita, murskaa niitä kevyesti ja kaada hiilihapotettu vesi lasiin. 
Lopputulos: superraikas janojuoma (jota muuten himoitsin raskausaikana monta kertaa päivässä)

Laita lasin pohjalle tuoreita mintunlehtiä ja limesiivuja, murskaa niitä kevyesti ja lisää hiilihapotettu vesi. 
Lopputulos: herkullinen kesäinen juoma, jota hörpätessäsi siirryt välittömästi kesäisiin ajatuksiin vaikka keskellä talvea (a.k.a. Virgin Mojito)

Hiilihapota vesi ja lisää sen jälkeen joukkoon Ginger Ale -juomatiivistettä. Kääntele pulloa ylösalaisin muutaman kerran, jotta tiiviste sekoittuu tasaisesti veteen. Laita lasin pohjalle limesiivuja, murskaa niitä vähän, kaada tummaa rommia makusi mukaan ja täytä lasi ginger ale -juomalla 
Lopputulos: herkullinen drinkki starttaamaan viikonloppu (Nikke suosittelee!)

Tee lapsille itse limpparia: hiilihapota vesi ja lisää pulloon vaikka oman pihan marjoista tehtyä mehua. Sekoita kääntämällä pullo pari kertaa ylösalaisin. 
Lopputulos: vanha ja tuttu mehu saa uuden twistin, ja lapset iloitsevat omasta limpparistaan

Tiesitkö, että esimerkiksi rapeiden vohvelien salaisuus on taikinaan lisätty kivennäisvesi? Vohvelihimon iskiessä ei tarvitse polkea jalkaa, kun jääkaapista ei löydykään kivennäisvettä, sillä hiilihapotuslaitteen avulla pystyt tekemään sitä itse koska tahansa.
Lopputulos: rapeat vohvelit spontaanisti ihan milloin tahansa



Miksi Sodastream?


Jos nautit hiilihappojuomista, tässä muutama syy, miksi kannattaa harkita hiilihapotuslaitteen ostamista:

Säästät rahaa. Saat kotona tehtyä tavallisesta kraanavedestä raikkaita juomia.
Säästät selkääsi ja hermojasi, kun sun ei tarvitse kantaa limu- tai vichypulloja kaupasta.
Säästät luontoa, kun vähennät muovin käyttöä jättämällä limupullot kauppaan.
Sulla on aina kotona mahdollisuus hiilihapotettuun juomaan, jota voit hyödyntää esimerkiksi leivonnassa tai maustaa sen, miten ikinä keksitkin.





Onko Sodastream sulle tuttu? Löytyykö kenties kotoasi jo hiilihapotuslaite vai haaveiletko vasta sellaisesta?

Limuaddikti on onnellinen sekä vieroittunut. ;)

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Stereotyyppinen - vai sittenkin oma itsensä?

7. huhtikuuta 2018

Mä olen aina kuvitellut, että esikoiseni tulisi olemaan tyttö. Varmaan johtuu siitä, että itse olen perheemme ensimmäinen ja yllättäen naispuolinen. :D Ajatus esikoistytöstä tuntui helpommalta, koska se oli lähempänä itseä. Tyttöjen jutut kun ovat sattuneesta syystä itselle jo tuttu maailma.

En siis missään nimessä  sano, että on erikseen tyttöjen ja poikien jutut. Missään nimessä näin ei mun mielestäni ole! Meillä on esimerkiksi lapsena saanut leikkiä juuri niillä leluilla, kun on halunnut. Mä leikin autoilla ja barbeilla, mun pikkuveljeni lähinnä barbeilla ja hevosilla ja pikkusiskoni taas dinosauruksilla ja kaikilla hurjilla hirviöillä.


"Mun mielestä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi päättää jonkun toisen puolesta, mitkä ovat kiinnostumisen arvoisia asioita"


Päätettiin Niken kanssa jo raskausaikana, että me ei tyrkytetä Noelille "poikien leluja", eikä osteta niitä kaikista stereotyyppisimpiä poikien vaatteita (esim. sinisiä ja autokuvioisia). Nyt on kuitenkin koittanut se mun etukäteen pelkäämä aika: poikamme on innostunut AUTOISTA. Siis apua! Tätä olen kauhulla pelännyt, koska mun tietämys autoista ja kiinnostus niitä kohtaan on pyöreä nolla.  Paljon mieluummin ihmettelisin vaikkapa eläimiä tai kadulla kulkevia hauvoja. Me Niken kanssa kuitenkin päätettiin tehdä niin, miten toivottavasti kaikille muillekin vanhemmille on luontaista, eli tarttua lapsen itsensä esittämiin kiinnostuksen kohteisiin - niin paljon kuin ne itsestä tuntuisivatkin maailman kuivimmalta jutulta. Mun mielestä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi päättää jonkun toisen puolesta, mitkä ovat kiinnostumisen arvoisia asioita.

Nyt on siis kuitenkin käynyt niin, että poikamme mielestä kaikista paras juttu on katsella ikkunasta autoja ja etenkin bongailla ohiajavia busseja. Ulkona kävelystä ei meinaa tulla mitään, koska niiden ihmetteleminen lukitsee pienet jalat paikoilleen. Eilen ostettiinkin kaupasta Noelille ensimmäinen oma poliisiauto. Siis sellainen ihan oikean auton näköinen auto, eikä mikään "lapsellinen" muunnelma. Shit is getting real.





"En halunnut, että mun pojastani tulisi stereotyyppinen poika" 


Vaikka mua hävettää sanoa tää ääneen, on mun pakko myöntää, että mulle oli jotenkin kova paikka, että Noel kiinnostui autoista. En halunnut, että mun pojastani tulisi stereotyyppinen poika. Mua harmittaa, miten asioista on tehty poikien TAI tyttöjen juttuja. Mä kapinoin stereotyyppistä ajattelua vastaan, ja halusin lapseni olevan mukana kapinassani. Mua nimittäin sapettaa maailman eniten se sellainen harmittavan yleinen ajattelutapa, jonka takia poikalapsi leimataan heti homoseksuaaliksi, jos hän harrastaa esimerkiksi kilpatanssia tai on erityisen kiinnostunut omasta tyylistään. Verenpaineeni nousee myös, jos esimerkiksi "miesten" ammatissa työskentelevä nainen leimataan heti lesboksi. Oikeesti, siis c'moon! 

Mä oon huomannut muuten, että tytöt pääsevät helpommalla näissä asioissa. Kamppailulajeja harrastavaa tyttöä katsellaan ihaillen ja kehutaan voimasta ja rohkeudesta. Jos taas poika innostuu vaikkapa taitoluistelusta jääkiekon sijaan, hänelle tuhahdellaan kovaan ääneen päivitellen. Jos tyttölapsi haluaa pukeutua löysiin farkkuihin, huppariin ja tennareihin, on se yleisesti aivan OK. Ehkä tyttölapsen vanhemmat yrittävät saada tytön pukeutumaan juhlapäivinä mekkoon, mutta siinä se. Jos taas mietit tilannetta, jossa poikalapsi haluaisi pukeutua mekkoon tai edes vaaleanpunaiseen kimalluksin koristeltuun t-paitaan, kiinnittäisitkö siihen huomiota? Uskallan väittää, että suurin osa kääntyisi katsomaan poikalapsen perään vähintäänkin refleksinomaisesti.


"Eikö se juuri ole "tosimieheyttä", että uskaltaa olla omanlaisensa?"


Miksi? Miksi tytöille on sopivampaa rikkoa sukupuolirajoja kuin pojille? Onko mielikuva "tosimiehestä" niin vahvasti edelleen läsnä, että sen perinteiseen muottiin sopimaton poika tuomitaan jo lapsena epäonnistujaksi, outolinnuksi suorastaan? Eikö se juuri ole "tosimieheyttä", että uskaltaa olla omanlaisensa?

Me aiotaan kasvattaa poikamme sellaisessa ympäristössä, jossa kannustetaan olemaan oma itsensä ja toteuttamaan just niitä juttuja, jotka ovat sydäntä lähellä. Me aiotaan painottaa, ettei ole tyttöjen ja poikien värejä, leluja, vaatteita tai harrastuksia. Me aiotaan olla just niitä vanhempia, jotka joraa täysillä lastenkonsertissa sekä ilmeilee ja pelleilee ruokakaupassa. Me toivottavasti ollaan hyvinä esimerkkeinä siinä, ettei pidä miettiä liikaa, mitä muut ajattelevat - tai toisaalta tuomita ja puhua pahaa toisista, sillä on tärkeää osata kunnioittaa myös muiden valintoja.




"Ollaan onnellisia sen ihmisen puolesta, joka on löytänyt oman juttunsa, intohimon kohteensa"


Tärkeintä on olla ylpeästi oma itsensä. Juuri sellainen, mikä parhaalta tuntuu. Kukaan toinen ei voi kertoa, minkälainen jonkun toisen pitäisi olla. Toki se ympäristö, jossa kasvaa, vaikuttaa siihen millaiseksi ihmiseksi muotoutuu ja esimerkiksi minkälaisista asioista kiinnostuu. Ympäristön voima - joka tuntuu välillä jopa paineelta - on valtava! Juuri siksi mä haluan antaa oman panokseni siihen, että Noelin kasvaessa isommaksi, olisi maailma ehkä vähän parempi paikka. Sellainen, jossa päivä päivältä tuomittaisiin vähemmän ja ymmärrettäisiin enemmän. Erilaisuus on rikkaus. Ollaan onnellisia sen puolesta, joka on löytänyt oman juttunsa, intohimon kohteensa.

Mä en aio ikinä sanoa tai edes viestiä, että: "Sä et voi tehdä noin, koska olet poika." Älä säkään tee niin.

Ehkä mun kapinassani olikin kyse siitä, että kaikkien pitäisi saada toteuttaa just sitä juttua ja intohimoa, joka on omaa sydäntä lähellä. Vaikka se olisikin ne autot - omasta mielestä maailman stereotyyppisin ja epäkiinnostavin aihe. ;)

- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)


"Kiintymysvanhemmuus kuulostaa humpuukilta!"

3. huhtikuuta 2018

Mä oon yksi niistä äideistä, jotka suunnittelee raskausaikana lukevansa ainakin kymmenen kirjaa vanhemmuudesta, jotta olisi mahdollisimman valmis vanhempi lapsen syntyessä. Arvaatko monta kirjaa loppujen lopuksi luin? Nolla. Suuret oli suunnitelmat, mutta sellaisiksi ne jäivätkin. 

Go with the flow on mun filosofiani vanhemmuuteen liittyen. Tarkoitan sillä sitä, ettei vanhemmuuteen voi oikeastaan etukäteen opetella, vaan siihen oppii sellaiseksi tultuaan. Vanhemmuusoppaiden lukemisesta on toki apua, sillä niiden kautta oppii ymmärtämään esimerkiksi lapsen kehitysvaiheita. Mä kuitenkin uskon, että käytännössä oppii enemmän, joten en ole tarttunut vieläkään oppaaseen. 

Oon kuitenkin viime aikoina törmännyt termiin, joka ei ollut mulle ennestään tuttu. Se tuntuu olevan nyt jotenkin pinnalla (tai sitten kuvittelen), koska se pompsahtaa lähes päivittäin Facebookissa silmilleni jotain kautta. Tämä termi on kiintymysvanhemmuus. Koska mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä se tarkoittaa, päätin ottaa selvää.

Kaikki linkit aukeavat Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivustolle, jota käytin lähteenäni.

Mitä on kiintymysvanhemmuus?


Kiintymysvanhemmuus on kasvatusfilosofia. Siitä käytetään lyhennettä KiVa, jossa K edustaa sanaa 'kiintymyssuhde', I sanaa 'inhimillisyys', V sanaa 'vuorovaikutus' ja A sanaa 'arvostus'. Se on lempeää ja lapsentahtista kasvatusta, jossa perimmäisenä tarkoituksena on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen. Lapsen tunteita ja ajatuksia pyritään kunnioittamaan ja tavoitteena on oppia ymmärtämään lasta kokonaisvaltaisesti. 

Kiintymysvanhemmuuden keskiössä on perusasenne lasta kohtaan. Tavoitteena ei ole ensisijaisesti käyttäytymisen muokkaaminen, vaan se, että lapsi ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi sekä lapsen tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehittäminen.

Lempeästä kasvatuksesta puhuttaessa tarkoitetaan kiintymysvanhemmuutta isompien lasten kasvatuksessa. Sitä toteutettaessa on tärkeää lapsen ymmärtäminen, kunnioittaminen, empaattisuus sekä rakentavat vuorovaikutustaidot. (Lue lisää täältä.) Kaikenlaisen lapsen käyttäytymisen ohjailemisen tulisi tapahtua lempeästi, eikä esimerkiksi itkettämällä tai huomiotta jättämällä. 


Millainen lapsen ajatellaan olevan?


Kiintymysvanhemmuudessa lapsen ajatellaan olevan:
- synnynnäisesti sosiaalinen
- yhteistyöhön halukas
- tarkoitusperiltään hyvä 
- kykenevä
- mallioppija


Millainen vanhemman tulisi olla?


Vanhemman tulisi olla  "aito, tunteva ja toimiva ihminen, joka näyttää lapselle, kuinka omia tarpeita ja tunteita voi ilmaista hyväksyttävästi ja rakentavasti". Lähde

Vanhemman tehtävänä on:
- vastata vauvan tarpeisiin tilanteeseen sopivalla tavalla 
- auttaa lasta sietämään pettymyksiä 
- auttaa lasta kehittämään ongelmanratkaisutaitoja
- tunnistaa lapsen kehitysvaiheet ja tukea niitä, ja näin mahdollistaa lapsen kasvaminen omaan tahtiinsa
- toimia esimerkkinä lapselle
- antaa lapsen olla mahdollisimman omatoiminen ikätason huomioonottaen 
- ottaa itselleen aikaa ja huolehtia omasta jaksamisestaan

Vanhemman tulisi muistaa olla itselleen armollinen, eikä pyrkiä täydelliseen ja virheettömään vanhemmuuteen. (AAMEN!) Kiintymysvanhemmuudessa kannustetaan vanhempaa pitämään itsestään ja jaksamisestaan huolta; täytyy voida hyvin, jotta jaksaa pitää huolta toisista. "Vanhemmuuden ei kuulu olla suorittamista, vaan yhteinen matka lasten kanssa." (Lue lisää täältä.)


Miten kiintymysvanhemmuutta voi itse toteuttaa?


Jotta kiintymysvanhemmuus toteutuisi käytännössä, tulisi oman arvomaailman olla sellainen, jossa kaikki - myös lapset - ovat tasa-arvoisia. Omien tunne- ja vuorovaikutustaitojen tulisi olla hallinnassa, jotta niitä pystyisi opettamaan omalle lapselleen

Kiintymysvanhemmuuden tärkeitä osa-alueita:


Ihokontakti - Kiintymysvanhemmuus alkaa jo synnytyksessä sillä, että synnyttävä äiti on aktiivisesti osallisena omassa synnytyksessään. Tekstiä lukiessani koin, että lääkettömään ja luonnonmukaiseen synnytykseen kannustetaan. Syntymän jälkeen lapsen tulisi päästä välittömästi ihokontaktiin, jolloin mahdollistetaan "lempeä syntymä". (Lue lisää synnytyksestä ja ihokontaktista.)

Vauvaviittomat - Koska kiintymysvanhemmuuden keskiössä on lapsen kokonaisvaltainen ymmärtäminen ja tarpeiden tunnistaminen, ovat vauvaviittomat osa varhaista vuorovaikutusta. Niiden harjoittelemisen voi aloittaa silloin, kun lapsi on noin puolivuotias. (Lue lisää täältä.) 

Kantaminen - Lapsen kantaminen on tärkeä osa turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista. Se mm. rauhoittaa ja vähentää vauvan kokemaa stressiä. (Lue lisää täältä.)

Perhepeti - Perhepedissä nukkuminen tarjoaa vauvalle hänen tarvitsemansa turvallisuuden tunteen myös öisin. Lähekkäin nukkuminen täyttää myös isomman lapsen läheisyyden tarvetta, jos hän ei esimerkiksi hereillä ollessaan malta enää sylitellä. (Lue lisää täältä.) 

Lapsentahtinen imetys - Äidinmaito on lapselle optimaalisinta ja luonnollisinta ravintoa. Ravinnon lisäksi lapsi saa imetyshetkinä läheisyyttä, hellyyttä sekä keinon rauhoittua. (Lue lisää täältä.)

Lapsentahtinen pulloruokinta - Jos imetys ei onnistu, on lapsentahtinen pulloruokinta oiva keino toteuttaa kiintymysvanhemmuutta. Silloin tärkeää on ylläpitää ihokontakti ja läheisyys sekä huomioida lapsen nälkäviestit ennen ruokailua, mutta myös sen aikana. Koska pulloruokinnassa lapsi jää herkemmin ihokontaktia vaille, tulisi sen varmistamisessa olla erityisen tarkka. (Lue lisää täältä.)

Sormiruokailu - Koska lapsentahtisuutta painotetaan, suositaan kiintymysvanhemmuudessa sormiruokailua. Sormiruokaillessa lapsi tutustuu ruokaan omaan tahtiinsa kiinnostuksensa ja valmiuksiensa mukaan.  Aikuisen tehtäväksi jää tarjota turvallisia ja monipuolisia ruokia. (Lue lisää täältä.)

Vessahätäviestintä - VVV eli vessahätäviestintä tarkoittaa sitä, että vauva viestii itse vessatarpeistaan. Sen perusteluna on ajatus, jonka mukaan vauvalla on syntymästään lähtien kyky ilmaista vessahätänsä ja näin ollen käymään aikuisen avustamana vessassa. (Lue lisää täältä.) 


Miten ongelmatilanteissa tulisi toimia?



Vanhemman ehdottoman tottelemisen sijaan kiintymysvanhemmuudessa painotetaan aktiivista kuuntelua, minä-viestejä ja ongelmanratkaisumetodeja.  Tunteiden, huolenaiheiden ja tarpeiden - sekä omien että lapsen - sanoittaminen on oleellista ongelmatilanteita selvitettäessä. Tämän jälkeen ristiriitatilanteen kaikki osapuolet osallistuvat ongelman ratkaisemiseen ikätasoonsa sopivalla tavalla. 

Rangaistusten ja palkintojen käyttöön ei kannusteta. Niiden sanotaan mm. olevan haitallisia itsetunnon kehitykselle sekä tappavan sisäisen motivaation. Rangaistusten sijaan tulisi saada lapsi ymmärtämään tunnesyyt oman toiminnan taustalla sekä sen seuraukset mulle ihmisille. Tärkeää olisi myös tarjota mahdollisuus korjata, hyvittää ja sovitella tehty virhe. Palkinnon sijaan tulisi esimerkiksi jakaa lapsen riemu, osoittaa kiinnostusten lapsen tekemisiä ja ajatuksia kohtaan sekä korostaa tekemisen positiivista vaikutusta muihin. 

(Lue lisää täältä.)




Mikä kiintymysvanhemmuudessa on mielestäni erityisen hyvää?


Tutustuttani muutaman tunnin ajan Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivustoon, löysin muutaman pointin, jotka mielestäni puhuvat kiintymysvanhemmuuden puolesta:

Lapsentahtisuus on mun mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, joka varsinkin vauvan/pienen lapsen vanhemman pitäisi painaa mieleen. Oman, verrattain lyhyen, kokemukseni mukaan, asiat sujuvat helpommin, kun niissä edetään lapsentahtisesti. Silloin lapselle ei aiheudu ylimääräistä stressiä ja useimmiten säästytään turhilta ristiriidoilta. 

Huomasin, että kiintymysvanhemmuus vastasi aika hyvin omaa käsitystäni vanhemmuudesta. Yhtenä pointtina voisin nostaa esiin sen, miten autoritääristä ("Sun pitää tehdä näin, koska minä, vanhempi, sanon niin.") kasvatusta kritisoidaan, mutta rajoja kuitenkin pidetään tärkeinä esimerkiksi turvallisuuden tunteen luomisen takia. Mä en usko tippaakaan vapaaseen kasvatukseen, mutta en myöskään halua olla diktaattori, joka päättää ja pomottaa.

Armollisuutta itseä kohtaan vanhempana painotetaan. Kiintymysvanhemmuudessa kannustetaan ravistelemaan pois pyrkimykset täydellisyyteen. Virheet kuuluvat vanhemmuuteen, sillä niistä oppii ja niiden avulla voi kehittyä vanhempana. 

Kiintymysvanhemmuus ei suinkaan vaadi perhepedissä nukkumista ja vessahätäviestinnän käyttöönottamista. Jokainen voi valita itselle luontaiset ja sopivat tavat toteuttaa sitä, kunhan pitää mielessä keskeiset arvot ja tavoitteet.


Mikä kiintymysvanhemmuudessa on mielestäni "humpuukia"?


Täytyy myöntää, että kun kuulin termin kiintymysvanhemmuus, tuhahtelin itsekseni ajatellen "Kuulostaa ihan humpuukilta!". Tuomitsin sen siis etukäteen. Kuitenkin tutustuttuani siihen paremmin, huomasin kiintymysvanhemmuuden olevan oikeasti tosi hyvä juttu ja istuvan melkein kuin hansikas omaan vanhemmuuteeni. Mä olin jo suunnitellut päässäni postauksen, jossa kritisoin kyseistä kasvatusfilosofiaa, mutta keksinkin ainoastaan yhden asian, jonka koen olevan humpuukia:

Vessahätäviestintä - Siis ihan älytön ajatus jotenkin! Musta se tuntuu lähinnä turhalta vaivalta. Siis sellaiselta asialta, jota ei todellakaan kaipaa uudessa elämänvaiheessa, jossa joko totuttautuu hoitamaan ensimmäistä lastaan tai yrittää sovittaa kuopustaan perhe-elämään. 


Syön siis sanani: kiintymysvanhemmuus ei olekaan "ituhippien" juttu, jolle voi tuhahdella, vaan siinä on oikeasti paljon hyvää.

Lopuksi: 
"Kokonaisuuden kannalta ei ole tärkeää, miten lapsi saa ravintonsa, kuinka monta tuntia päivässä hän viettää kantovälineessä tai millainen vaippa hänellä on käytössä (vai onko vaippaa lainkaan). Tärkeämpää on, että lapsen ja ensisijaisten hoitajien välillä muodostuu vahvoja, turvallisia ja lempeitä kiintymyssuhteita, joiden avulla lapsen on helpompi kehittää sopivan myönteinen kuva maailmasta ja muista ihmisistä.Lähde

Onko kiintymysvanhemmuus sulle ennestään tuttu? Jos ei, osuvatko sen periaatteet ja arvot yhteen omiesi kanssa? Kuten ehkä tekstistä huomasit, ennakkoluuloistani huolimatta, kiintymysvanhemmuus "puhui" mut puolelleen. 

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Jos tykkäsit postauksesta, rullaa alaspäin ja paina tykkää tai jaa! (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)