Raskaaksi tuleminen pelottaa

28. helmikuuta 2018

Siinä vaiheessa, kun perheen esikoinen alkaa lähestyä toista ikävuottaan, saattavat läheiset ja ystävät alkaa utelemaan toisen lapsen perään. Meidän tapauksessa tuskin on salaisuus, että toinen lapsi on erittäin toivottu sitten joskus, kun sen aika on. Tällä hetkellä halutaan vielä nauttia Noelista ja arjesta, joka on muuttunut paljon helpommaksi. 

Mun lähipiirissäni odotellaan kolmea vauvaa tällä hetkellä, mikä väistämättä saa mut itsenikin muistelemaan omaa raskausaikaani - ja tietysti myös vauvakuumeilemaan. Vaikka samaan aikaan uusi raskaus tuntuu vatsanpohjaa kutkuttavana jännityksenä, se saa myös aikaan rintaa puristavan ahdistuksen tunteen.

Raskaaksi tuleminen pelottaa mua. 

Ai miksi? Minäpä kerron.

Mua pelottaa lihominen. Yksi syy, miksi haluan nyt pudottaa painoani, on se, etten haluaisi tähän päälle vielä toisen raskauden kiloja, koska ne eivät selvästikään lähde imettämällä tai muuten "itsekseen" pois. Ensinnäkään terveydelleni ei tekisi hyvää pamahtaa nyt näissä kiloissa paksuksi. Toiseksi, raskausaika olisi myös varmasti paljon epämukavampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Kolmanneksi, kilojen tiputtaminen vasta toisen raskauden jälkeen olisi valtava työ!

Mua pelottaa keskenmeno. Ainoa ikävä asia, joka mieleeni on jäänyt ensimmäisestä raskaudestani, oli se ajoittainen epävarmuus! Fiilis siitä, kun piti vain luottaa, että masussa kasvavalla vauvalla on kaikki hyvin. Jos jotain olisi tapahtunut, ei asia olisi ollut minun käsissäni. Muistan, miten päivät matelivat niille "varmoille päiville" asti. Silloin auttoi äidin tsemppi: "Jos raskaus menee kesken, tarkoittaa se, että sikiön kehittymisessä on mennyt jotain pieleen. Luonto hoitaa sen silloin." Toki satunnaiset epävarmuuden tunteet jatkuivat läpi raskauden, koska missä tahansa vaiheessa raskautta voi tapahtua jotakin yllättävää, mutta yleensä vauvan liikkeet viimeistään rauhoittivat mielen.

Mua pelottaa, että joudun taas sektioon. Mä oon AINA, siis teinistä lähtien, haaveillut kokevani alatiesynnytyksen. Olin siis tosi pettynyt, että jouduin synnyttämään sektiolla Noelin perätilan vuoksi. Nyt pelottaa, että mitä jos toinenkin raskauteni päättyy sektioon? Silloin en enää ikinä saisi alatiesynnytystä, koska kahden sektion jälkeen se muuttuu kielletyksi. Ja entä jos vielä suurempi pelkoni toteutuu, ja saan lastentekokiellon, koska leikkaushaavani ei enää kestäisi tulevia raskauksia?

Mua pelottaa, että synnytyksessä menee jotain vikaan. Oli synnytystapa sitten alatiesynnytys tai sektio, on kummassakin omat riskinsä.

Mua pelottaa, että meille syntyy vaikea vauva. Toisaalta on tosi kutkuttavaa kuvitella yhdessä puolison kanssa, minkälainen pikkutyyppi siellä masussa kasvaa; kummalta lapsi näyttää enemmän, minkälaiset piirteet tai luonne hänelle tulee. Ihanan fiilistelyn vastakohtana taas ovat ne pelon tunteet siitä, että mitä jos vatsassa kasvava vauva paljastuukin esimerkiksi koliikki- tai allergiavauvaksi, joka itkee suurimman osan päivästä, eikä öisin nuku. Silloin uudesta arjesta tulee PALJON haastavampaa. Uskallan väittää, että vaikka yleisempää on, että vauva on niin sanotusti "normaali", on aina mahdollisuus, että itsellä käy "huono tuuri". Ei siihenkään voi luottaa, että koska ensimmäisen kanssa oli helppoa, olisi automaattisesti toisenkin kanssa. 

Mua pelottaa, että vauva on sairas tai sairastuu. On mahdollista, ettei raskausajan ultrauksissa näy kaikki vauvan poikkeavuudet/rakenneviat/sairaudet. Ne saattavat selvitä vasta sitten, kun vauva syntyy. Vaikka vauva syntyisi terveenä, on silti mahdollista, että hän sairastuu vakavasti. Molemmat näistä asioista ovat sellaisia, joihin ei itse voi vaikuttaa (jos siis noudattaa suosituksia esimerkiksi tupakan, alkoholin ja muiden päihteiden käyttämättä jättämisestä raskausaikana), joten niitä periaatteessa on turha murehtia etukäteen. Helpommin sanottu kuin tehty vai mitä?


Raskausaikaan liittyy siis (ainakin mun kohdallani) epävarmuuden tunteita. Mä uskon, että se on ihan luonnollista.  Tällaisen lievän kontrollifriikin on vain hyväksyttävä, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa. On vain rentouduttava, nautittava ja luotettava siihen, että kaikki menee hyvin. Mä uskon, että jos jotain odottamatonta tapahtuu raskauden aikana tai vauvan syntymän jälkeen, siihen sopeutuu kyllä ja sen kanssa oppii elämään. Aikaa se voi viedä, mutta äidin rakkaus omaa lasta kohtaan on niin suuri, että se kantaa vaikka ja mihin!

Tunnistatko itseäsi näistä mun ajatuksistani? 

Ehkä kaikki on toisella ja sitä seuraavilla kerroilla helpompaa? Onko? Onhan? :D Ja pahoittelut sinulle, joka odotat ensimmäistäsi tai suunnittelet perheenlisäystä: tarkoitukseni ei ollut pelotella, enkä toivottavasti niin tehnytkään. :D ♡

 Jos tykkäsit postauksestani, rullaa hieman alaspäin, ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten pyytää näin alkuun vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :) 

PÄIVÄ MEIDÄN KANSSA - kuva tunnissa


Mä oon siis VIIKON yrittänyt kuvata tätä postausta. Oon aloittanut reippaasti aamulla, mutta päikkäreiden jälkeen unohtanut jatkaa. Vihdoin ja viimein maanantaina, muistin ottaa kuvia koko Noelin ja mun yhteisen päivän ajan! Wuhuu - melkein skumppapullon korkkaamisen arvoinen suoritus kaiken sen yrittämisen jälkeen... :D 

Tässä siis maanantai meidän kanssa kuva tunnissa - meiningillä.


 MAANANTAI 26.2.2018 

KLO 8 // AAMUPALA     Me herättiin hiukan ennen kahdeksaa. Vaipanvaihdon jälkeen suunnattiin keittiöön aamupalalle. Me syödään lähes aina aamuisin kaurapuuroa mehukeiton tai hedelmäsoseen kanssa. Sillä aikaa kun mä koomailen vielä, Noel katsoo koneelta edellispäivän Pikku Kakkosta tai jotain muuta hänen suosikkiohjelmaansa. 


KLO 9 // PÖYDÄN SIIVOAMISTA     Noel on supersuloinen äidin pikkuapuri! Hän nykyään aina löytäessään talouspaperin palan tai vaikkapa sukan, alkaa pyyhkimään lattioita tai pöytiä. Kuten kuvasta näkyy, hän on niin tärkeänä siivotessaan! 


KLO 10 // UUDEN NOJATUOLIN TESTAAMISTA     Noel sai mammaltaan viikonloppuna ihan oman nojatuolin. Hän on tuolista edelleen innoissaan; siinä pitää käydä tasaisin väliajoin istumassa ja jos vaikka jossain kirjassa mainitaan sana "tuoli", hän osoittaa heti omaa tuoliaan. Selvästi ylpeä tuolinomistaja!


KLO 11 // PÄIKKÄRIAIKA     Meille on tullut tavaksi nukkua päikkärit yhdessä. Noel nukkuu tosi lyhyet (max. tunnin) unet yksinään, mutta mun kainalossa vähintään pari tuntia, joten hyvä syy nukkua itsekin unet. :D Oishan se kiva toisaalta touhuta omia juttuja, mutta mulla menee blogin parissa yleensä yli puoleenyöhön, koska pääsen hommiin vasta Noelin mentyä nukkumaan, joten päikkärit ovat todella tarpeen mullekin. 


KLO 14 // VÄLIPALALLA     Me herättiin päiväunilta hiukan ennen kahta. Mentiin suoraan sängystä välipalalle, koska nälkäkiukkua tuntui olevan ilmassa meidän molempien suunnasta... Valmistellessani välipalaa Noelille, hän katsoi Pipsa Possua ja napsi Talk-muruja. Pikkumies on tällä hetkellä rakastunut päärynään, joten kuorin sitä ja appelsiinia hänelle välipalaksi. 



KLO 15 // LEMPIHOMMISSA     Kenellekään, joka seuraa mun storyja Instagramin puolella, ei ole jäänyt epäselväksi, mikä Noelin ehdoton lemppari tekeminen nykyään on. Jep, ikkunasta katsominen makuuhuoneen lipaston päällä seisoen. Me istutaan monta kertaa päivässä yhdessä lipaston päällä katsellen ulos ikkunasta. Me bongaillaan erityisesti lapsia, busseja ja hauvoja. Jos näkyy lapsia tai hauva, Noel alkaa innoissaan osoittamaan ikkunasta ulos ja tömistelee jaloillaan hymyssä suin. 


KLO 16 // TABLETTIIN TUTUSTUMISTA     Nikke laittoi viikonloppuna meidän käyttämättä jääneen tabletin kuntoon Noelia varten. Hän on muutaman minuutin kerrallaan jaksanut tutustua Pikku Kakkosen sovellukseen. Nallen videopätkän tullessa näkyviin, alkaa innostunut hihkuminen! Tuo sovellus on muuten tosi helppokäyttöinen pienelle. Riittää, että osaa vetää ruutua vasemmalle tai oikealle, sillä kuva liikkuu koko ajan.  
   

KLO 17 // OLKKARISSA ODOTTELUA     Mulla on ihan älytön sisustuskriisi meidän kodin suhteen, mitä tuskailin maanantainakin. En tiedä yhtään, miten alkaisin sitä purkamaan. Me tarvitaan lisää säilytystilaa! Haluaisin tavaroita pois näkyvistä. Kaikki esillä olevat sisustusesineet kyllästyttävät. Me tarvittais ehdottomasti lisää tilaa! Ainoa, johon en ole vielä kyllästynyt meidän olohuoneessa, on kuvassa oleva asetelma. Keltaiset Nappula-kynttilänjalat ovat ihanat sekä tuo Kartellin lamppu jaksaa edelleen ihastuttaa. 

Tärkein unohtui: mitä me odotettiin? No Nikkeä a.k.a. isiä töistä kotiin!


KLO 18 // ISIN KANSSA LEIKKIMISTÄ (TUNNETAAN MYÖS ÄIDIN OMANA AIKANA)     Nikke tuli kotiin vihdoin ja viimein puoli kuuden aikaan. Mä jätin hänet leikkimään Noelin kanssa olohuoneeseen, ja lukittauduin itse makuuhuoneeseen kirjoittamaan maanantaina julkaisemaani postausta. Mun sormet olivat syyhynneet koko päivän, joten olin ihan fiiliksissä, että pääsin vihdoin näpyttelemään postausta koneelle. 


KLO 19 // ILTAPUSUTTELUA     Nikke on ottanut tavakseen nukuttaa Noelin. Mä käyn aina ennen sitä pusuttelemassa Noelia ja toivottamassa hyvää yötä. Maanantaina päätin toivottaa varpaillekin hyvää yötä, koska onhan noi pikkuvarpaat maailman söpöimmät!

Joka ilta olo on tosi ristiriitainen. Toisaalta tuntuu ihanalta saada omaa aikaa pojan mentyä yöunille, mutta toisaalta en millään haluaisi päästää lopettaa meidän pikkumiehen halimista ja pusuttelemista.  On niin hankalaa päästä irti! Hän on niin rakas ja ihana! ♡

---

Noelin mentyä unten maille, mä vietin loppuiltani Niken kanssa sohvalla. Nikke katsoi jotain sarjaa, mä ahersin blogin parissa. Ei siis kovin jännittävä loppuilta! :D 

Sellainen oli meidän maanantaimme! Ei siis erityisen vauhdikas, mutta kiva päivä kaiken kaikkiaan. Oikeastaan voisi sanoa, että aika tavallinen päivä meille. Tavallinen arki on kivaa!

 Jos tykkäsit postauksestani, rullaa hieman alaspäin, ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :) 

Olenko laiska äiti?

26. helmikuuta 2018

Mä kysyin eilen Nikeltä, olenko laiska äiti. Tai oikeastaan luin postausidean otsikon ääneen, johon hän vähän liian innokkaasti vastasi: "Kyllä!". Hämmentyneenä kysyin tietysti miksi. Sain vastaukseksi: "Siksi, koska sä et vie Noelia ulkoilemaan." No, vastaus ei tietenkään vähentänyt hämmennystäni yhtään. Aloin pyörittelemään päässäni, että tekeekö se musta tosiaan laiskan äidin? Kyllä musta välillä tuntuu, että olisin laiska äiti juurikin esimerkiksi tuon asian takia, mutta olenko mä oikeasti laiska äiti?



Minkälainen äidin pitäisi olla?

Siinäpä vasta kysymys! Näkökulmia siihen on yhtä monta kuin maailmassa on ihmisiä. Jokaisella meillä on oma ajatuksensa siitä, minkälainen hyvä äiti on. Joskus ajateltiin, että äiti on pullantuoksuinen "kodinhoitokone", jonka tehtävänä oli pitää lapset onnellisina ja mies tyytyväisenä. Mutta minkälainen nykypäivän äidin pitäisi olla? 

Uskallan väittää, että suurin osa meistä ajattelee, että äidin pitää ensinnäkin olla hyvä äiti. Hyvän äidin taas ajatellaan yleensä olevan rakastava, hellä, muiden tarpeet itsensä edelle asettava monitaituri. Hyvä äiti on turvallinen ja läsnä. Hän on samaanaikaan rento ja rajat asettava. 


Mitä äidin pitäisi tehdä?

Kuka määrittää, mitä äidin pitäisi tehdä eli toisin sanoen, mitä kuuluu äidin tehtäviin? Historia on jättänyt jälkensä siihen, minkä asioiden ajatellaan yleisesti olevan äidin kontolla. Ne mielikuvat onneksi murenevat pikkuhiljaa, ja nykyään usein kasvatus- ja kodinhoitotehtävät jakautuvat perheen molemmille aikuisille. Oman käsitykseni mukaan kaikenlainen metatyö on kuitenkin edelleen sitkeästi äidin harteilla. ;)

Jos muistelen, mitä yleisestä puheesta päätellen mielletään etenkin kotiäidin tehtäviksi, tulevat nämä asiat mieleeni:

- suuri osa kotitöistä: pyykinpesu, viikkosiivous sekä kodin yleisen siisteyden ylläpito
- kaikenlainen metatyö: suunnittelu, aikatauluttaminen, juoksevien asioiden hoitaminen, yms.
- ulkoilu lasten kanssa päivisin
- ruoanlaitto
- virikkeiden tarjoaminen lapselle (esim. kerhoihin vieminen)

Unohdinko jotain? Ehkä! Äidin harteille tuntuu jäävän paljon kaikenlaisia työtehtäviä. 



Olenko laiska äiti?

Mä en pidä kotia tiptop-siistinä. Saattaa olla, etten edes joka päivä tee kotitöitä OK-siisteyden ylläpitämiseksi. Useimmiten pyykinpesukone laulaa vasta pyykkikorin ollessa täysi. Mä en kokkaa meillä, Nikke tekee ruoat. En aina jaksaisi leikkiä Noelin kanssa, joskus haluaisin vain röhnöttää sohvalla. Mä en ulkoile Noelin kanssa läheskään joka päivä, hyvä jos kerran viikkoon. Isomman viikkosiivouksen teen ehkä kerran kolmeen viikkoon. 

Mä kuitenkin olen aina valmis vastaamaan Noelin tarpeisiin; halaan, suukotan, lohdutan, silitän, rauhoitan, rakastan ja kuuntelen hänen tarpeitaan. Pidän huolen, ettei häneltä puutu mitään. Luen, leikin ja touhuan hänen kanssaan - vaikken aina jaksaisikaan. Pelleilen, hömpöttelen ja nauran Noelin kanssa. Vaikka me ei ulkoilla leikkipihalla, käydään silti useasti viikossa asioilla, kylässä tai leikkitreffeillä. Mä suunnittelen meille kivaa ohjelmaa aina Noel edellä. Mun lapseni on mun maailmani - kaikkein tärkein ja rakkain, ja joka päivä teen sen hänelle selväksi. 

Kummat siis määrittelevät sen, olenko laiska äiti: nuo asiat, jotka jätän tekemättä vai nuo, jotka kerroin tekeväni? Niin, olenko mä laiska äiti?

Mä väitän, että en ole. Saatan olla laiska ja mukavuudenhaluinen ihmisenä, mutta se, että jätän astianpesukoneen tyhjentämättä, ei tee minusta laiskaa ÄITIÄ. Mä olen hyvä äiti. Täydellinen äiti en missään nimessä ole, koska sellaista ei olekaan! Mä olen kuitenkin maailman paras äiti mun lapselleni.

Jos kuitenkin vertailisin itseäni noihin listaamiini äidin "tehtäviin", olisin ehdottomasti laiska äiti. Mun mielestä äitiys kuitenkin määrittyy ennen kaikkea lapsen kautta, eikä kotitöiden sun muiden loppujen lopuksi toissijaisten juttujen kautta. Yleisesti ilmeisesti ajatellaan, että esimerkiksi juuri kotityöt ovat osa äitiyttä. Ymmärrän sen siinä mielessä, että jos on "kotivanhempi" ja puoliso käy töissä, silloin kotiin jäävällä pitäisi olla enemmän aikaa tehdä kotitöitä ja näin päävastuu olisi hänellä. Mä olen kuitenkin jo Noelin syntymästä lähtien priorisoinut lapseni kanssa olemisen kotitöiden edelle. Mä teen niitä sitten, kun Noel on jo mennyt yöunille. Viime aikoina tosin on ollut mukava puuhailla yhdessä, koska poikani nauttii esimerkiksi pyykkikoneen täyttämisestä ja tyhjentämisestä! Se toimii oivana yhteisenä leikkinä.

Nyt mä harhauduin hiukan aiheesta, mutta pointtini oli siis tämä: äitiys ei ole yhtä kuin asiat, joita teet kodin eteen tai jätät tekemättä. Äitiys on jotakin, mitä ei välttämättä näe heti paljain silmin. Se on lämmintä, turvallisuuden tunnetta luovaa, kokonaisvaltaista omaan lapseen kohdistuvaa rakkautta.




Vaikka me käytiinkin Niken kanssa tuo aloituskappaleen hämmentävä keskustelu, muistaa hän päivittäin kertoa mulle, että olen maailman paras äiti - kaikista vioistani ja puutteistani huolimatta. Toisaalta, ei Nikellä kyllä olisi edes kauheasti varaa huomauttaa mulle kotitöistä! ;) On ihanaa kuulla, miten oma puoliso arvostaa sinua vanhempana. Muistakaa kehua toisianne!

Herättikö postaus sinussa ajatuksia? Koetko itse syyllisyyden tunteita siitä, että olisit laiska äiti? 

 Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :) 

Taaperon kevättyyli - inspiraatiota etsimässä

23. helmikuuta 2018

Jos sanon, että tälläkin kertaa höpötän tyyliasioista, se ei varmaan yllätä ketään. ;) Alkuun haluan kuitenkin kiittää teitä aktiivisesta keskustelusta Voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs? -postaukseen liittyen. Postaus saavutti aivan huikeasti huomiota etenkin eräässä Facebookin ryhmässä, ja kommentteja tänne bloginkin puolelle on kertynyt kivasti. Bloggaamisessa parasta on vuorovaikutus blogin lukijoiden, eli sinun ja muiden "kollegoidesi", kanssa, joten KIITOS 

Kevät lähestyy, usko tai älä, joten olen jo suunnannut katseeni taaperoni vaatekaappiin - tai oikeastaan siihen, mitä haluaisin sen sisältävän keväämmällä. Mä oon täällä blogissa aiemminkin kuuluttanut, miten Zaran lastenvaateosasto on mun lempparini. Sieltä löytyy aina jotain kivaa! Yleensä jopa niin paljon, että joudutaan Niken kanssa karsimaan syliin kasaantunutta vaatekekoa. Kaikkea ei vain oikeasti tarvitse, eikä kaikkeen ole varaakaan. Zaran vaatteet ovat musta hinta-laatusuhteeltaan oikein hyviä, mutta ne kannattaa ostaa yhtä kokoa suurempina. Me ollaan ihastuttu etenkin heidän pikkupoikien skinny-farkkuihin, jotka ovat materiaaliltaan tosi pehmeät ja joustavat. 

Minnekäs muuallekaan suuntaisin etsimään inspiraatiota taaperoni kevättyyliin kuin Zaran verkkokauppaan! Jokaikinen vaatekappale tässä postauksessa on siis Zaran BABY BOY -osastolta.  Kokosin neljä asukollaasia, joista jokaikisen voisin pukea Noelin päälle vaikka heti! Harmi, ettei meidän budjetti riitä kaikkien vaatekappaleiden hankkimiseen, mutta onneksi voin pitää nämä asukollaasit mielessäni kirppiksiä kierrellessä. Ehkä jotain samantyylistä sattuisi löytymään! 

(Yksittäiset kuvat napattu Zaran sivulta, kollaasit olen rakentanut itse.)  

Tänä keväänä mua viehättää farkku! Mä ostin jo loppukesästä Noelille kirppikseltä farkkutakin, mutta pelkäänpä, että se on jäänyt pieneksi kevätkeleihin mennessä. Farkkutakki on kuitenkin ihan must-juttu! Mä tiedän, että Noel näyttäisi tosi söpöltä tässä asussa!

Mä tykkään tästä asusta, koska se sopisi sekä tytölle että pojalle. Vaaleanpunainen mielletään yleisesti "tyttöjen väriksi", vaikkei mun mielestä ole erikseen "tyttöjen värejä". Myös pilkkukuviota näkee enemmän tyttöjen vaatteissa, vaikka ihan hyvin se sopisi poikienkin vaatekaappeihin. Pilkuissa on musta aina ollut jotain tosi raikasta!



Tässä asukokonaisuudessa on ihanan sporttinen fiilis, vaikka se on samalla täysin kaupunkikelpoinen asu. Mä tykkään tuosta punaisesta, joka sitoo hauskasti muuten niin vaalean kokonaisuuden yhteen. Meidän on muuten varmaan pakko käydä kokeilemassa tuota lippistä Noelin päähän! Se on tosi hauska! Vaikka tykkään pukea poikani ennemmin "pikkuaikuisen" tyyliin kuin "lapsellisesti", löytyy mun Noelille kokoamista asuista aina joku leikkisä elementti. Tuo lippis voisi olla esimerkiksi sellainen! 

Farkkua ja farkkua - mun ei varmaan tarvitse enää mainita, että farkku on mun mielessäni tänä keväänä. ;) Mä rakastuin noihin lappuhaalareihin, vaikka ne eivät käytössä ole musta kaikkein näppärimmät. Mutta katsokaa nyt niitä, NIIN SÖPÖT! Eihän kaiken tarvitse aina olla niin käytännöllistä vai mitä? Kun haalareiden alle pukee tuon ihanan koala-paidan, on asukokonaisuus vielä söpömpi. Katu-uskottavuutta/ronskiutta/rouheutta asuun tuovat beanie-myssy, farkkutakki sekä farkkukuosiset tennarit. MÄ RAKASTAN TÄTÄ ASUKOKONAISUUTTA. 



Koska kevät on kerrospukeutumisen kulta-aikaa, ois tämäkin asu aivan ihana! Mieti, miten ihanalta asu näyttäisi, kun avonaisen bomber-neuletakin alta pilkistäisi auki oleva farkkupaita ja tuo superhieno salamakuvioinen t-paita. Runsasta yläosaa tasapainottaisi raidalliset legginsit sekä rouheat nilkkurit. UUUJEAH, mä tykkään - RAKASTAN suorastaan!


Vähän ehkä nolottaa olla näin innoissaan itse kokoamistaan asukokonaisuuksista, mutta minkäs sille voi. Ainakin on oman maun mukaista. :D Ja jos viimeksi kyseenalaistin, voinko kutsua itseäni lastenvaatteisin hurahtaneeksi, vastaus on viimeistään tämän postauksen jälkeen aika selvä...

Jos lompakkoni antaisi myöten, metsästäisin jok'ikisen postauksen vaatekappaleen Noelille ja pukisin hänet juuri näihin asukokonaisuuksiin. Ois nimittäin tosi hauska nähdä, miltä asut näyttäisivät todellisuudessa oman pikkumieheni päällä!

Mikä asukokonaisuuksista on oma suosikkisi? Mä en osaa päättää! Kaikki ovat Noelin tyylisiä, mutta kuitenkin keskenään erityylisiä. No, jään haaveilemaan vaatteista ja toivomaan, että kirppikseltä löytyisi edes jotakin samantyylistä kuin näissä kollaaseissa. Peukut pystyyn! ;)


Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :)

Kun nuha iskee pieneen, nämä vinkit helpottavat!

20. helmikuuta 2018

Noelille iski aivan yhtäkkiä viime perjantaina JÄRJETÖN räkätauti: kuin salamaniskusta, hänen nenänsä alkoi valua kuin hana. Räkätaudille ei näy loppua vielä, mutta luojan kiitos mitään muuta oiretta ei ole. Tai ehkä hieman yskää, mutta ei mitään liian mahdotonta vielä. 

Koska nuhanenäisenä etenkin nukkuminen on tosi hankalaa, me ollaan Niken kanssa kerrattu kaikki mieleen tulevat keinot helpottaaksemme meidän pienen öitä. Sain idean jakaa ne myös tänne blogiini, koska flunssakausi tuntuu nyt olevan kuumimmillaan. 

Todisteita nuhasta: pienen tarkkailijan räkäjäljet ikkunassa :D


1. Niistäjä
Me ostettiin jo ennen Noelin syntymää Nenäfriida. Se ajaa asiansa hyvin, ja on ollut meille riittävä. Olen myös kuullut paljon hyvää Baby-Vacista, jolla räkä siis imetään pölynimurin avulla. Muistathan käyttää niistäjää vain välillä, koska liiallinen niistäminen turvottaa nenän limakalvoja. 

2. Keittosuolatipat tai merivesiliuossuihke
Pienelle vauvalle sopii keittosuolatippojen tiputtaminen nenään rään pehmittämiseksi ennen niistäjän käyttämistä. Nykyään me käytetään Noelilla Physiomer Baby -merivesiliuossuihketta samaan tarkoitukseen. Se on tosi tehokas, eikä poika "yllättäen" tykkää suihkeen käytöstä lainkaan. Se kuitenkin saa rään niin hyvin liikkeelle, ettei niistäjää välttämättä edes tarvitse käyttää. 

3. Tuoksuva geeli tukkoisuuteen
Lapsille suunniteltu Sniffer Junior & Baby -geeli on rintaan, selkään ja nenän alle hierottava tukkoisuutta helpottava geeli. Sitä saa käyttää yli kolmen kuukauden ikäisille vauvoille ja lapsille. Me ollaan todettu tämä tosi hyväksi ja tehokkaaksi!

4. Sängynpäädyn nostaminen
Me laitettiin paksut kirjat jalkojen alle, mutta kovasti möyrivällä lapsella se on melkein yhtä tyhjän kanssa! :D Pienen vauvan kanssa kikka toimii varmasti hyvin. 

5. Kosteutta makuuhuoneeseen
Kosteampi huoneilma helpottaa hengittämistä etenkin nuhaisena. Ennen nukkumaanmenoa olisi hyvä käydä höyryhengittämässä suihkussa tai kylvyssä, jotta räkä lähtee liikkeelle. Makuuhuoneeseen kosteutta saa tuotua tietysti ilmankostuttimella, mutta myös kantamalla sängyn läheisyyteen pyykinkuivaustelineen kosteilla pyykeillä tai ripustamalla märän pyyhkeen roikkumaan. 

6. Sipulia sängyn läheisyyteen
Ennen Noelin syntymää en ollut kuullut tästä kikasta, mutta nyt reilun vuoden aikana sitä muutaman kerran testanneena, olen todennut sen tosi tehokkaaksi. Mä laitan veitsellä rikottuja valkosipulinkynsiä ja sipulilohkoja harson sisään sängyn läheisyyteen. Sipuleista lähtevä haju auttaa pitämään nenän auki eli vähentää tukkoisuutta. Erityisesti pienen vauvan kohdalla täytyy tietysti olla tarkkana, ettei hän pääse käsiksi niihin. 


Mikäli sulla on joku postauksestani puuttuva vinkki, olisi kiva, jos kirjoittaisit sen kommentteihin. Kootaan yhdessä tänne tietopankki nuhantaltutukseen . ;)

Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :)

Voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs?

17. helmikuuta 2018

Kuten ehkä jo tiedätkin, mä RAKASTAN pukea poikani tyylikkäästi! Yksi maailman parhaimmista jutuista on suunnitella uusia asukokonaisuuksia hänelle. Oon tosi tarkka siitä, että kaikkien vaatekappaleiden on sovittava keskenään yhteen; en osaa edes kotipäivinä pukea häntä keskenään yhteensopimattomiin vaatekappaleisiin! Mä en ole ikinä pystynyt laittamaan itsellenikään ihan mitä vaan päälle, joten miksi pystyisin lapsellenikaan. 

Mä edellisessä MINI+TYYLI-postauksessa kysyinkin varovasti, kiinnostavatko Noelin asut, vaikka meidän kaapista ei löydy niitä lasten merkkivaatteita, joita sosiaalinen media ja blogit ovat täynnä. Näytitte ilokseni vihreää valoa, joten niitä on tulossa jatkossakin. 

Mä oon pyöritellyt päässäni muutamia ajatuksia lasten pukeutumiseen liittyen, joista päätin vihdoin ja viimein kirjoittaa. Muista kuitenkin tekstiä lukiessasi, että kunnioitan jokaisen tapaa pukea itsensä ja oman lapsensa, nämä ovat vain minun henkilökohtaisia ajatuksiani ja mielipiteitäni, jotka koskevat sitä, miten MINÄ haluan OMAN LAPSENI pukea. 


Voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs?
  
Mä oon niin umpitäynnä näitä muutamaa pinnalla olevaa lastenvaatemerkkiä, jotka ovat täyttäneet sosiaalisen median ja blogit! Mulla käy usein niin, että kun jotakin näkyy paljon, mun kiinnostus lopahtaa hyvin nopeasti. Raskausaikana vielä haaveilin etenkin Mini Rodinista, mutta nyt merkki ei inspiroi mua yhtään. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että niitä näkee IHAN KAIKKIALLA. Juuri tästä syystä, mä en halua omaa lastani niihin merkkeihin pukea.

Mä oon pohtinut, että onko tän merkkivaatehysterian taustalla ajatus siitä, että lapsi on automaattisesti tyylikäs, jos lapsen vaatekaapissa on näitä merkkivaatteita? Kuulunko mä siihen harvaan joukkoon, joka kyllästyy katselemaan niitä, koska niiden näkemiseltä ei pysty välttymään? Esimerkkinä vaikka ne lettikuosiset vaatteet, niitä näkee AINA, jos lähtee kotioven ulkopuolelle tai selailee lastentyylistä innostuneen Instagram-tiliä. Oletko itse samanlainen vai käykö sulle niin, että mitä enemmän jotain näet, sitä ihanammalta ja houkuttelevammalta se alkaa silmissäsi näyttää? 

Mä todella toivon, että tää on vaan urbaanilegenda, mutta olen kuullut tuttavani kautta bussissa käydystä keskustelussa, jossa äidit keskenään juttelivat siitä, etteivät halua lapsensa leikkivän sellaisen lapsen kanssa, jolla ei ole Mini Rodinin vaatteita. Siis yök! Ei kai joku oikeasti ajattele, että on jotenkin parempi vain sen perusteella, että pukee lapsensa merkkivaatteisiin?! Tekeekö siis merkkivaatteettomuus lapsesta jotenkin B-luokan kansalaisen?

Näiden ajatusten kautta olen lähtenyt pohtimaan, voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs? Tai kiinnitetäänkö hänen pukeutumiseensa yhtä paljon huomiota? Mitä mieltä olet?

Mun mielestä merkkivaatteettoman lapsen voi ehdottomasti pukea tyylikkäästi. Olen osittain jopa sitä mieltä, että persoonallisempi pukeutumistyyli on todennäköisempää saavuttaa, jos EI suosi lasten merkkivaatteita - ainakaan niitä kaikista suosituimpia, joita näkee joka tuutista. 


Voiko olla lastenvaatteisiin hurahtanut, jos merkit ei kiinnosta?
  
Mitä mieltä olet? Saanko puhua itsestäni lastenvaatteisiin hurahtaneena, jos suosin perusmerkkejä ja niitäkin mieluiten käytettynä? Mä en miellä itseäni täysin lastenvaatteisiin hurahtaneeksi, koska ostan niitä useimmiten vain tarpeesta. Tai siis, jos esimerkiksi näen kirppiksellä jonkin superihanan vaatekappaleen, joka olisi Noelille juuri nyt sopiva, jätän sen ostamatta, koska hankin aina isompaa kokoa. Ehkä joku tosihurahtanut ostaisi sen silti? Mä myönnän, että olen lastenvaatteisiin hurahtanut siinä mielessä, että rakastan lapseni pukemista tyylikkäästi ja pohdin hänen asukokonaisuuksiaan tarkasti.

Oon huomannut, että lasten merkkivaatteita harrastavat puhuvat itsestään hurahtaneina. En ainakaan ole kuullut, että kovin moni lapsensa merkittömiin pukeva julistaisi vastaavaa. Oletko sä kuullut? Tai koetko olevasi lastenvaatteisiin hurahtanut, vaikket pue lastasi merkkivaatteisiin?


Olenko kokonaan merkkivaatteita vastaan?

En ole. Ehkä tekstistäni on jo paistanut ähky niitä muutamaa suosituinta vaatemerkkiä kohtaan. Ylipäätään mua on aina jotenkin ärsyttänyt, jos vaatteesta tai asusteesta näkee heti, minkä merkkinen se on. Esimerkiksi tästä syystä multa ei ole ikinä löytynyt yhtäkään Louis Vuittonin asustetta tai laukkua. Ei mulla kyllä varmaan ois ollut varaakaan niitä ostaa, mutta ne eivät myöskään viehätä mua YHTÄÄN juuri tuon edellä mainitsemani seikan vuoksi. Näiden suosituimpien lastenvaatemerkkien vaatteet ja asusteet ovat helposti tunnistettavissa - tyylillisesti sekä sen takia, että niitä näkee niin paljon - mikä on mulle luotaantyöntävä asia.

Mutta sitten taas tykkään tosi paljon Noelin Adidas-verkkapuvusta! Onhan sekin merkkivaate, mutta miellän sen enemmän urheiluvaatemerkiksi. Noelilla oli pienempänä myös Metsolan panda-body ja -jumpsuit, jotka olivat tosi ihania! Metsola on useissa jutuissa muutenkin mun mieleen, enkä ainakaan toistaiseksi ole ähkyyntynyt heidän vaatteistaan ja asusteistaan. ;)


Poissulkeeko tyylikkyys mukavuuden?
  
Jos olen jakanut Noelin päivän asun johonkin Facebookin ryhmään, tulee AINA vähintään yksi kommentti, jossa sanotaan about näin: "Minä ainakin puen lapseni mukaviin vaatteisiin!" Tuon lauseenhan voisi ymmärtää niin, että tyylikkyys jotenkin pois sulkisi mukavuuden. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole niin! Mä ostan Noelille ainoastaan pehmeitä ja joustavia vaatteita, sellaisia joissa pystyy konttaamaan, olemaan kyykyssä tai tekemään mitä vain lapsi itse tahtoo! Niitä kyllä löytää meidän tyyliin sopivina, kunhan vain jaksaa etsiä ja penkoa.

Mitä mieltä sä olet?


Entä jos lapsi haluaa itse päättää vaatteistaan?
  
Tästä "kauhuskenaariosta" avauduinkin jo vähän toissapäiväisessä MINI+TYYLI-postauksessa. Miten mä opin ikinä sietämään niitä överivärikkäitä, lasten suosikkihahmoin koristeltuja vaatteita, joista suurin osa on kertakaikkisesti omaan silmääni rumia? Miten mä voin oppia sietämään niitä, jos en siedä edes yhteensopimattomuutta kotivaatteissa? Saako vanhempi olla sen verran itsekäs, ettei hankkisi niitä lapselleen? 

Mä kirjoitin, että mun taktiikka voisi tulevaisuudessa olla se, että alusvaatteet, sukat ja yöpuvut saisi lapsi valita itse. Toimiva taktiikka voisi olla myös se, että lapsi saisi valita päälleen kahdesta asukokonaisuudesta mieluisemman. Näin lapsi pääsisi kuitenkin jotenkin vaikuttamaan omaan pukeutumiseensa. 

Mun entinen opiskelukaverini, nykyinen bloggaaja-kollega Petra nosti kommentissaan kuitenkin esiin hyvän pointin: lapsellekin voi olla tärkeää ilmaista itseään vaatteilla. Mulle tuli siis niin idiootti olo, kun luin tuon kommentin! Miten minulle, joka olen jo vuosia ilmaissut itseäni vaatteideni ja tyylini kautta, ei tule edes mieleen, että lapsikin ehkä haluaisi tehdä niin? Jep, olo on aika typerä. 

Tuon Petran kommentin jälkeen päätin, ettei lapseni pukeutuminen ole niin vakava asia, että tieten tahtoen haluaisin tukahduttaa lapseni itseilmaisua. Jos pukeutumisesta tulee Noelille yhtä tärkeää kuin se minulle on, haluan tarjota hänelle mahdollisuuden toteuttaa itseään sen kautta.  


- - -

Sellaisia ajatuksia lasten pukemisesta merkkivaatteisiin! Ehkä vähän sekavia pohdintoja, mutta ne voisi tiivistää näin: mulla on ähky niistä kolmesta suosituimmasta lastenvaatemerkistä! :D En vaan ymmärrä, miksi kaikilla pitää olla samanlaiset vaatteet, ja onko ne muka ainoa mahdollisuus, jos haluaa pukea lapsensa tyylikkäästi?! Eikö lapsi ilman niitä voi olla tyylikäs? Tuntuu nimittäin, että lähinnä vain näitä merkkejä sisältävät asut ovat yleisesti hypetetyimpiä. Olenko tosiaan ainoa, jolle tulee ähky, jonka vastareaktiona pysyttelee itse niistä kaukana? :D

Pakko vielä loppuun mainita, että ymmärrän kyllä eettiset syyt kotimaisten merkkivaatteiden hankkimiseen. Siitä kuitenkin olen eri mieltä, että ne olisivat laadullisesti merkittävästi parempia. Lindexillä on oman kokemukseni mukaan etenkin trikoovaatteet oikein laadukkaita. Niissä hinta-laatusuhde kohtaa erinomaisesti. Enkä aivan ymmärrä ajatusta siitä, että lasten merkkivaatteista saa hyvän jälleenmyyntihinnan; eikö siinä vaiheessa, jos merkkivaatteeseen tulee tahra, sen hinta laske? Mä en varmaan uskaltaisi käyttää niitä vaatteita lapsellani sotkun pelossa! :D

Joka tapauksessa, "kritisoin" postauksessani lasten pukemista merkkivaatteisiin  vain niiltä kannoilta, jotka toin postauksessani esiin. Ja kuten ylempänä kirjoitin, jokainen tehköön, miten itse tahtoo - kunnioitan jokaisen valintaa. Elämän rikkaus on se, että me kaikki ollaan erilaisia ja tehdään erilaisia päätöksiä. :)

Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :)



Mitä yksivuotias sai irti Sea Lifesta?

14. helmikuuta 2018

Silloin kun vielä odotettiin Noelia, suunniteltiin, miten vietäisiin häntä kaikkiin ihaniin paikkoihin, kuten Korkeasaareen, Linnanmäelle ja Sea Lifeen. Tähän asti ollaan arkailtu tuollaisten aktiviteettien kanssa, koska Noel on ollut liian pieni saamaan nauttimaan niistä täysillä. Ollaan nyt kuitenkin saatu iloksemme todeta, että varsinkin pojan kävelemään oppimisen myötä, meille kaikille on avautunut aivan uusi maailma. Noel tutkii ympäröivää maailmaa entistä innokkaammalla otteella, joten tuntuu ihanalta, että me vanhempina pystymme tarjoamaan hänelle erilaisia kokemuksia. 

Koska mulla meni meidän perheen koiramurun lopettamisen takia viime viikonloppu itkeskelyksi, keksi Nikke piristää meidän koko porukkaa perhetreffeillä Sea Lifeen. Sinne on helppo tehdä spontaani retki, koska meiltä ajaa noin kymmenen minuuttia Linnanmäelle, jossa siis kyseinen akvaario sijaitsee.

Me saavuttiin Sea Lifeen vasta hieman ennen viittä, joten pahin ruuhka oli onneksi ehtinyt mennä ohi. Kun laskeuduttiin hissillä akvaariokerrokseen, Noel meni selvästi todella hämilleen. Päästettiin hänet kävelemään itseksensä, mutta hän halusi ainoastaan olla sylissä. Siinä saapumisaulassa oli kyllä aika meluisaa, koska vieressä pauhasi vesiputous ja taustalla soi musiikkia tai vastaavaa. Ei siis ihmekään, että pikkumiestämme vähän jännitti!

Lähdettiin kuitenkin rohkeasti sylikkäin tutkimaan ensimmäisiä akvaarioita. Kerrottiin hänelle, että kalat elävät vedessä, ja ne ovat vähän niin kuin kylvyssä samalla tavalla kuin Noel. Ihmeteltiin tietysti  silmät suurina innosta kalojen suurta kokoa ja kauniita värejä. Pikkuhiljaa Noel rentoutui ja alkoi itsekin osoittelemaan kaloja. Hänestä oli tosi hauskaa, kun alemmassa kuvassa näkyvä iso keltainen kala ui jatkuvasti meidän edestämme. Noel päästeli oikein riemunkiljahduksia!

Noelista oli tosi hauskaa kävellä ympäriinsä. Hän selvästi nautti akvaarioiden katselemisesta, vaikka parasta varmaankin oli se, että hän pääsi IHAN ITSE kävelemään. Me oltiin välillä aivan hiestä märkiä, kun vuoroin kannettiin poikaa tai juostiin perässä. Onneksi tosiaan oltiin niin myöhään liikkeellä, että saatiin melkeinpä oman perheen kesken kulkea koko akvaario läpi. 

Mä veikkaan, että monen lapsen (ja aikuisen) suosikki on tuo valtameriallas, jossa riittää ihmeteltävää! Siellä on jopa haikaloja! Parasta on, että sen pohjalla kulkee tunneli, joka siis menee koko altaan läpi. Silloin melkein tuntuu siltä kuin olisi itse uimassa kalojen kanssa. Vatsanpohjaa kutkuttaa, kun hai ui juuri yläpuolelta!


Sanomattakin siis selvää, että Noel viihtyi tunnelissa erittäin mainiosti! Hän oli koko ajan osoitussormi pystyssä, ja hänen katseensa sinkoili suunnasta toiseen. Hän päästeli innokkaita kiljaisuja ja jännitti koko vartaloaan innosta soikeana. Täytyy myöntää, että myös me aikuiset oltiin aivan kickseissä! Mua on aina kiehtonut vedenalainen maailma, joten Sea Life on todellakin mun paikkani.

Täytyy myöntää, että valtamerialtaan jälkeen, alkoi meidän yksivuotiaamme keskittymiskyky rakoilla. Noel ei jaksanut enää tuijotella akvaarioihin samalla innolla, mutta sitäkin pontevammin lähti äitiä ja isiä karkuun. :D Mä voin kertoa, että hän pääsee yllättävän nopeasti meitä karkuun, vaikkei osaa vielä juosta. Vaikka siis kalojen tuijottelu jäi meille aikuisille, Noel nautti edelleen uudessa ympäristössä touhottamisesta. 


No, mitä siis yksivuotias saa irti Sea Lifesta? Jos hän on luonteeltaan yhtä rauhallinen, tarkkaavainen ja kiinnostunut kuin meidän Noel, hän saa irti PALJON! Värikkäiden kalojen ja akvaarioiden lisäksi koko alue on naamioitu hauskasti, joten kivantuntuisista seinäpinnoista lähtien löytyy ihmeteltävää! Kovin vauhdikas taapero ei välttämättä jaksaisi keskittyä kalojen katselemiseen, mutta toki maisemanvaihdos ja uusi ympäristö aktivoi lasta kuin lasta. :)

Vaikka me alkuun epäröitiin, että kannattaako meidän vielä sijoittaa rahaa tällaisiin elämyksiin vai meneekö raha vain "harakoille", näin jälkikäteen on helppo todeta, että KYLLÄ. Innolla odotetaan jo tulevaa kevättä ja ensimmäistä retkeä Korkeasaareen.

(Vinkkinä muuten: Cityshopparilla saa pääsyliput 10€:n hintaan!)

Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :) 

MINI+TYYLI: Koala-raggariko muka?

13. helmikuuta 2018

JIHUU, ois aika taas esitellä meidän minimiehen tyyliä! Tai siis äidin tyyliä. ;) Koska ainakaan toistaiseksi Noel ei ole halunnut vaikuttaa pukeutumiseensa. Sitä odotellessa... Jaiks!

Mä oon muuten pohtinut jo etukäteen kauhulla - kyllä, KAUHULLA - sitä, jos Noel joskus haluaa pukea päällensä kaikkia överivärikkäitä ja kuviollisia, lastensuosikkihahmoihin liittyviä vaatteita. Mä en välitä YHTÄÄN sellaisista. En sitten yhtään. Tai no, ehkä siellä joukossa saattaa olla joitakin tosi kivojakin yksilöitä, mutta suurin osa on aikalailla mun maun vastaisia. Oon pohtinut taktiikaksi sellaista, että Noel saisi sitten valita kalsarinsa, sukkansa ja yöpukunsa haluamallaan kuosilla. :D

Mutta sitten mietin, että saako vanhempi olla tällaisessa asiassa itsekäs? Mä ainakin aion yrittää tuota taktiikkaa, mutta jos pukeutumisesta muodostuu Noelille oikeasti tärkeä asia, tiedän jo joustavani. Mun yksi elämänfilosofiani on, että pitää valita taistelut järkevästi. Tarkoitan sillä sitä, että kaikki asiat eivät ole riidan arvoisia, ja hyvä olisikin välillä pysähtyä ja miettiä, kannattaako tästä asiasta oikeasti alkaa vääntämään. Sillä välttää aika paljon mielipahaa.

Millä tavalla teillä puetaan lapset? Saavatko lapset itse päättää vai oletteko keksineet taktiikan, jolla saatte oman tahtonne läpi? 

Noelin asussa olikin kaikki osaset poikkeuksellisesti uutena ostettuja. Se on tavallaan jo saavutus, koska suurin osa hänen vaatteistaan on kirppikseltä ostettuja. Asussa uusin tulokas on tuo aivan ihana Zaran takki, jonka ostin alesta puoleen hintaan. Se on siis niiiiin ihana; materiaali muistuttaa villakangastakkia, sisällä on pehmeä tekoturkisvuori ja malliltaan se on bomber! Kollaripaita on muuten myös Zarasta, mutta ostettu jo ainakin vuosi sitten. Noelin joggersit on H&M:n ja kengät Eccon, kuten mä kerroinkin jo täällä edellisessä asupostauksessa. Pipo taas on oikeasti mun, mutta sopii hyvin myös pikkumiehen päähän.

Mitäs tykkäsit Noelin asusta? Mä aina pohdin, että kiinnostaako nämä meidän MINI+TYYLI-postaukset, koska meiltä ei löydy Gugguun, Mini Rodinin tai minkään muunkaan pinnalla olevan lastenvaatevalmistajan vaatteita. Tuntuu, että muissa lasten asuja esittelevissä blogeissa, koostuvat asut suurimmaksi osaksi merkkilastenvaatteista. Joten kerrohan, mitä tykkäät tällaisista "tavisasuista"?

Mä oonkin täällä maininnut, että Noelilla kesti hetki tottua ensiaskelkengillään kävelemiseen. Nyt voin ilokseni todeta, että kävely sujuu tosi mallikkaasti! Niin se pieni jalka vaan nopeasti tottuu outoon uuteen tunteeseen. Lue muuten vinkkini ensiaskelkenkien ostoon täältä!



Täytyy vielä loppuun todeta, että takana on superkiva päivä, kuten ehkä jo kuulitkin mun instastorysta! Se piti sisällään muskarin, leikkimistä ja ikkunasta tuijottelua sekä ruokakauppareissun. Päivä tuntui varmaankin sen takia aivan erityisen ihanalta, koska eilinen päivä oli suoraan sanottuna yksi vaikeimmista vielä koskaan. Noel oli ERITTÄIN ärhäkällä tuulella, kiukkuinen kuin loppukesän ampiainen! Ihmettelin jo, et mikäs kumma nyt vaivaa, mutta tänään hän on kaivanut vasemmanpuoleista poskeaan jatkuvasti sormella, joten sieltä on varmaan joku hammas pompsahtamassa/pompsahtanut esille. Onneksi selvittiin taas vain yhdellä kiukkupäivällä!

Nyt on aika lopettaa höpöttelyt, ja siirtyä rauhoittumaan yöunia varten. Mulle käy helposti niin, että blogijutut jäävät pyörimään mieleen, jos en nollaa päätä ennen nukkumaan menemistä. Ei muuta kuin nollailemaan, palaillaan taas! :) 

P.S. Otsikko viittaa Niken lausahdukseen: "Noel näyttää noissa kuvissa aika raggarilta vai mitä?" :D

Jos tykkäsit postauksesta, rullaa hieman alas ja paina TYKKÄÄ tai JAA! Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. Kiitos jo etukäteen! :) 

Elämä on tässä ja nyt

11. helmikuuta 2018

Tunnistatko itsesi näistä ajatuksista:

Njäääh, en mä nyt jaksa. Mä teen sen joskus myöhemmin.

Oon kyllä aina halunnut tehdä tämän, mutta raaskinko nyt ja riittääkö mulla aikakaan...

Kannattaako mun nyt ostaa/tehdä jotain, koska ikinä ei voi tietää, hajoaako pesukone huomenna.

Mä oon aina halunnut tehdä tämän, mutta mitä jos nyt ei olekaan oikea aika. 

Mä niiiiin haluaisin, mutta voinko mä olla näin itsekäs?



Mä tunnistan itseni aivan liian hyvin... Mä oon just sellainen tyyppi, että jossittelen ihan liikaa... Pohdin ja analysoin siihen asti, että turhaudun, ja lopulta hylkään koko ajatuksen. En raaski käyttää itseeni rahaa, koska meillä ei sitä todellakaan ole liikaa. Tuntuu liian itsekkäältä hankkia itselleni jotain vähänkään kalliimpaa tai vaikka maksaa kunnon hiustenleikkuusta. Aina keksin jonkun syyn, jonka verukkeella "saan" olla tekemättä jotakin, mitä oikeasti haluaisin.

Vaikka mä en kadukaan mitään, mulla on sellainen tunne, että on jäänyt paljon asioita tekemättä. Onneksi voidaan kuitenkin puhua suht pienistä jutuista. Tai ehkä enemmänkin tunteesta: miksi oon vitkutellut asioiden kanssa niin kauan!? Siis ihan yksinkertaistenkin juttujen. Syynä taitaa olla ennen kaikkea mun vaatimattomuuteni ja mukavuudenhaluinen luonteeni sekä ilmeisen hyvä taitoni keksiä tekosyitä. 

Torstaina heräsin siihen, että elämä on tässä ja nyt. Se on tehty elettäväksi, eikä jossittelua varten. Meillä kaikilla on vain yksi elämä, joten eikö siitä pitäisi ottaa kaikki irti? Tärkeää olisi, ettei sitten paljon vanhempana heräisi siihen, että elämä on hujahtanut ohi, mutta paljon jäi tekemättä.

Mistä juontaa tämä yhtäkkinen carpe diem -ajattelutapani? Alunperin sen sai aikaan yhden pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen: varasin maaliskuulle ajan kulmakarvojen microbladingiin. Mä olen haaveillut kyseisestä "toimenpiteestä" vähintäänkin viime kesästä lähtien (luultavasti pidempäänkin), mutta vitkutellut sen takia, että se rokottaa säästötiliäni 350 euron verran.

Uutta ajattelutapaani vahvisti myös osaltaan se, että meidän perheen rakas Lily-koira lopetettiin perjantaina reilun 15 vuoden iässä. Se oli mulle tosi kova paikka, ja viikonloppu menikin itkeskellessä ja surressa. Rakkaiden menettäminen herättää aina siihen, että elämä on laina; me ollaan täällä oikeasti tosi pieni hetki. Mitä vaan voi tapahtua milloin tahansa.

No, mistä sitten haaveilen? Kuten jo paljastinkin, haaveilen microblading-kulmakarvoista helpottamaan mun arkea. Mä haaveilen siitä, että saisin painoni putoamaan taas mulle normaaliksi, kuten hyvin tiedätkin jo mun painonpudotusprojektistani (lue täältä ja täältä). Haaveilen siitä, että saisin vietyä blogiani eteenpäin niin, että voisin tienata pieniä summia kotihoidon tuen rinnalle. Haaveilen suuremmasta asunnosta - etenkin omasta sellaisesta. Haaveilen oppivani liikkumaan säännöllisesti.  Ja haaveilen niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ajasta siivota kaikki meidän kaapit. :D Tulevaisuuden haaveissani "sitten joskus" on toinen lapsi sekä naimisiin meneminen.

Haaveita on siis vaikka ja kuinka, enkä edes varmaan muistanut nyt kirjata kaikkia ylös. Ne nimittäin vaihtelevat päivän mukaan: jonain päivänä joku haave on enemmän mielen päällä kuin jonain toisena. Mun mielestä jokainen meistä tarvitsee haaveita ja unelmia, jotakin tavoiteltavan arvoista! Osan haaveista on hyvä olla suht helposti tai lyhyellä aikavälillä toteutettavissa. Niiden tavoittaminen tuo motivaatiota ja tsemppiä haastavampien, pitkän aikavälin haaveiden/tavoitteiden saavuttamiseksi.



Kuten mä instastoryssani uhosin: vuosi 2018 tulee olemaan MUN vuosi. Lupaan olla ahkera tavoitellessani haaveitani. Lupaan mennä epämukavuusalueelleni ja haastaa itseäni. Lupaan olla sitkeä, sinnikäs ja määrätietoinen. Lupaan olla sopivasti itsekäs. Mä aion tehdä tästä mun vuoden.

Nyt joku siellä ehkä pyörittelee silmiään, että "Tolla nyt on vaan joku orastava kolmenkympin kriisi!" NO NIIN ONKIN, kuten mä täällä kirjoitinkin, mutta hitsit, että oon nyt liekeissä! Otan ikäkriisin avoimin sylin vastaan, jos sen ansiosta uskallan tarttua rohkeampaan ja määrätietoisempaan elämänasenteeseen. Bring it on! Elämä on tässä ja nyt, ja mä aion ainakin tarttua siihen.

Minkälaisista asioista sinä haaveilet tällä hetkellä? Aiotko tehdä tästä vuodesta sinun vuotesi? 

 Huomasitko muuten, että joka postauksiini on ilmestynyt TYKKÄÄ- ja JAA -nappulat! Ne löytyvät postausehdotusten alta. Jos siis pidit postauksestani, paina TYKKÄÄ! :) Nappula muuten näin alkuun pyytää vahvistamaan tykkäyksen, mutta kun tietty raja tykkäyksiä ylittyy, ominaisuus kuulemma poistuu. 

Lapsi 1v3kk - pelkkää iloa ja aurinkoa!

8. helmikuuta 2018

Ajattelin, että nyt olisi taas hyvä aika kertoa Noelin kuulumisia. Edellisestä kerrasta on muutama kuukausi aikaa, ja nyt tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana poika on ottanut valtavia harppauksia kehityksessä, joten on kiva taas kirjoittaa kuulumisia ylös. 


Meillä kävellään!

Noel tosiaan otti ensimmäiset askeleensa jouluaattona. Sen jälkeen kehitysvauhti olikin huimaa! Joka päivä hän käveli enemmän kuin edellisenä. Viimeisen kahden viikon aikana konttaaminen on oikeastaan jäänyt kokonaan pois. Toki hän kulkee pieniä etäisyyksiä kontaten, mutta huoneesta toiseen hän kulkee jo kävellen. En tiedä suloisempaa ääntä, kuin läpsläps, joka kuuluu pikkumiehen jalkapohjista. Paitsi silloin, kun pitäisi olla yöunilla, mutta hän kävelee makuuhuoneesta ulos. :D Onneksi tuo on käynyt vain kerran tai kaksi...

Kävelyn myötä Noel on innostunut kiipeilemään. Se tosin vaati hieman rohkaisemista ja opastamista, koska meidän poika on liikkumisen suhteen aika varovainen. Mä täällä kerroinkin jo esimerkiksi siitä, miten melkein pakotettiin hänet kävelemään taaperokärryn kanssa, kun hän oli jo moooonta viikkoa kävellyt tosi hyvin tukea vasten. Rohkaisun jälkeen hän lähtikin innokkaasti harjoittelemaan kärryn kanssa kävelemistä. Parempi ehkä niin kuin että saisi kokoajan juosta perässä sydän kurkussa! Nyt hän siis kiipeilee rahille, sohvalle, omaan sänkyynsä, tv-tason kaappiin sekä kerran ruokapöydän tuolille.

(Vinkkejä ensiaskelkenkien ostoon löydät muuten tästä postauksesta!)

Pikkusen hankalaa saada tärähtämätön kuva tuosta vauhtiveikosta! :D

Puheen ja ymmärryksen kehittyminen

Höpöttelyä kuuluu KOKO AJAN! Tällä hetkellä se on tietysti vielä sellaista, ettei siitä saa selvää, mutta uusia sanoja tulee jatkuvasti. Uusimpana Noel on alkanut sanomaan kahden sanan lauseita:

Viikko sitten hän käveli mua kohti kirja kädessä osoittaen sivua ja sanoi: "Kato äiti!" 

Tänään hän yritti kaivaa mun taskusta rapisevaa käärepaperia, muttei onnistunut siinä. Hän katsoi mua, ja sanoi: "Ottaa tän". 

Tänään Noelin noustessa potalta, kysyin häneltä: "Eikö tuu kakkaa tai pissaa?" Hän vastasi mulle: "Ei tuu".

Ihan uskomatonta, että hän puhuu jo pieniä lauseita - meidän isopieni poika! Muutenkin tuntuu, että Noel ymmärtää kaiken nykyään. Hän edelleen nyökkää tai pudistaa päätään vastauksena kysymykseen. Hän osaa toimia myös ilman konkreettista ohjetta; esimerkiksi kysyessäni häneltä: "Minne se kuuluu?", hän osaa viedä sen omalle paikalleen ilman erillistä kehotusta. Ja siis "se" voi olla melkein mikä vaan! 

Tavallaan alkaa olla jo pelottavaa, miten paljon Noel ymmärtää. Viimeistään näinä hetkinä olisi aika karsia puheen seasta kirosanat, eiks vaan Nikke? ;) Ollaan myös oltu entistä tarkempia siitä, ettei riidellä tai olla sanaharkassa meidän pojan edessä. Jos ristiriitoja tulee, me käsitellään ne sitten, kun Noel on nukkumassa. Ei kumpikaan haluta, että hän joutuu kuuntelemaan meidän välisiä riitoja, mikä saattaa johtaa siihen, että hän alkaa tuntemaan olonsa turvattomaksi.




Äidin pieni apulainen

Viimeisen kuukauden aikana Noelista on kuoriutunut äidin pieni apulainen. Hän siivoaa mielellään kirjoja takaisin hyllyyn tai legoja laatikkoon. Hän pyyhkii pöytiä innostuneena lattialta löytämällään paperilla tai vaikka sukalla. Pyykkäämisestäkin on tullut hauskempaa (mutta toki hitaampaa :D), kun mukanani pyörii apulainen, joka tyhjentää ja täyttää pyykkikoneen sekä ojentaa ripustettavia vaatteita mulle. Hän osaisi varmasti tehdä paljon muutakin, kun vain itse tajuaisin antaa mahdollisuuden siihen! 


Aurinkoinen ja lempeä lukutoukka

Mä aina hoen tätä: on niin suuri onni olla niin hyväntuulisen, iloisen, tyytyväisen ja onnellisen pojan äiti! Me ollaan niin onnekkaita. Noel on niin joustava ja sopeutuva, että hänen kanssaan pystyy mennä ja tehdä mitä vaan. Hän hymyilee ja hymisee tyytyväisenä lähes koko ajan! Noel on myös aikamoinen hömpöttelijä; hän naureskelee omille vitseilleen, ilmeilee ja tunnistaa huumorin tosi taitavasti.

Itkun aiheita ovat edelleen lähinnä äärimmäinen nälkä ja väsymys. Jos jompikumpi vaivaa, nostaa minä itse -känkkäränkkä päätään. Silloin koko kroppa menee löysäksi spagetiksi, jos pitäisi pukea tai vaihtaa vaippa. Silloin on maailmanloppu, jos hänen kädestään ottaa jonkun esineen pois. Silloin painetaan suu niin tiukkaa kiinni, että hampaiden peseminen on mahdotonta. Siinä hetkessä joutuu purra omaa hammasta yhteen, ettei menetä omia hermojaan, mutta jälkikäteen tilanteet lähinnä naurattavat. 



Noelista on paljastunut uusia puolia:

Hän on aivan ihana kaveri. Hän antaa haleja ja silittelee kaverinsa päätä. Mä kehotin "lainalastani" hakemaan tv-tason alta muutaman lisäkipon leikkeihinsä. Noel kuuli sen, ja meni hakemaan kipot yksi kerrallaan ja antoi ne kaverilleen. Ilme hänen kasvoillaan sillä hetkellä oli sanoinkuvaamattoman ihana sekoitus ylpeyttä, rakkautta ja ystävällisyyttä. Olin aika ylpeä äiti sillä hetkellä!

Noel on nyt alkanut hakemaan vieraiden ihmisten huomiota esimerkiksi ruokakaupassa. Huomion saadessaan, hän kuitenkin palaa vanhaan eli tuijottaa silmät suurina sieluun asti. Hieman siis ristiriitaista käytöstä! :D

Tänään, kun mun paras ystäväni ja Noelin kummitäti kävi meillä kylässä, Noel oli aivan veijarina! Häntä selvästi ujostutti, mutta hän oli samalla tosi kiinnostunut kummitädistään. Hän flirttaili ujosti hymyillen ja esitteli kaikkia mahdollisia taitojaan, muttei kuitenkaan uskaltautunut kummitätinsä lähelle. Mua niin nauratti, kun Noel vahingossa silitti kummitätinsä jalkaa, mutta asian tajutessaan kääntyi nopeasti ujosti pois ja painoi päänsä syliini, jonka turvasta kurkki tätiään. 

Lukeminen on edelleen Noelin mielestä parasta ikinä. Suurin osa leluista saa olla korissa, sillä hän ennemmin selailee itsekseen kirjoja kuin leikkii. Toki me luetaan paljon myös yhdessä, mutta välillä on kiva tietysti saada pieni oma hetki. Kirjoista hänen viimeaikaisia suosikkejaan ovat olleet sekä paksu- että ohutsivuiset Muumi-kirjat. Leluista hän leikkii mieluiten puisilla palikoilla, pallolla tai duploilla. 

Ulkona ollessaan (tai ikkunasta ulos kurkkiessaan) Noelin lempipuuhaa on bongata koiria. Hän tuntuu rakastavan koiria, sillä hän huomaa jo todella kaukaa edessä olevan hauvan, jota alkaa riemunkiljahdusten kera osoitella. Jos koira kuitenkin tulee liian lähelle, lähtee Noel karkuun. Kaukaa ihaileminen on selvästi vielä hänen juttunsa. ;)



Sellainen on meidän vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen päivänsäteemme - päiviemme ilo ja onni! Innolla odotamme molemmat, miten Noelin kehitys jatkuu, ja minkälaisia harppauksia se lähitulevaisuudessa vielä ottaa. Mahtavin juttu ikinä, on tutustua omaan lapseensa päivä päivältä enemmän. ♡ Palaillaan taas! 

Psst... Jos muuten haluat lukea, millainen Noel on isinsä eli Niken silmissä, kurkkaapas täältä. Postaus on aika liikkis! 

Kiusaamisen jättämät arvet - epävarmuus ystävyyssuhteissa

6. helmikuuta 2018

Huh, nyt jännittää. Ajattelin nimittäin kirjoittaa tänne aiheesta, joka on mulle arka. Se on sitä varmaan kaikille niille, jotka ovat sen kokeneet. Kaikille niille, joita on kiusattu. Kyllä, mäkin olen ollut koulukiusattu. Se kokemus vaikuttaa edelleen melkein kolmekymppisenä siihen, millainen mä olen ystävyyssuhteissa.



Kun parhaat ystävät kiusaavat

Mä olin ala-astella tosi tykätty kaveri. Tulin toimeen kaikkien kanssa - pojat oli mun kavereita yhtälailla! Mulla oli kuitenkin yksi ystävä, joka oli ylitse muiden. Tutustuttiin kolmannella luokalla meidän luokkien yhdistyessä, ja sen jälkeen oltiin aikalailla erottamattomia. Ala-astetta muistelen kaikenkaikkiaan erittäin lämmöllä.

Kun siirryttiin yläasteelle, minun ja parhaan ystäväni porukkaan liittyi kaksi muuta tyttöä. Seiskaluokalla oltiin tiiviisti yhdessä, ja  no, oltiin me. Hengailtiin koulussa aina yhdessä, kuten myös usein vapaa-ajallakin.

Jotakin kuitenkin tapahtui kasiluokalla. En muista yksityiskohtia enää tarkkaan, mutta yhtäkkiä mun parhaat ystäväni alkoivat kiusaamaan mua.

Muistan, miten kerran välitunnilla laittaessani huulikiiltoa peilin avulla, he "kuiskivat" tyyliin: "Kattokaa nyt, toi tarvii peiliä huulikiillon laittoon!". Laitoin huulikiillot loppuun ja lähdin kyynelsilmin oppituntia kohti.

Muistan, miten olin saanut uuden repun viikonloppuna. Istuin bussipysäkillä odottamassa bussia, kun viereeni penkille istui kaksi kolmesta "parhaasta ystävästäni". Toinen heistä alkoi ääneen haukkumaan minua ja reppuani aivan kuin en olisi istunut vieressäni. Pidätin kyyneleitä kotiin asti, kunnes eteiseen päästyäni romahdin lattialle itkemään. 

Tarinoita on muitakin, mutta nuo kaksi ovat aina olleet kaikista voimakkaimpina mielessäni.

Mä muistan kasiluokasta vain sen ahdistavan fiiliksen, mikä mulla oli. Se oli kausi, jolloin usein kotiin tullessani aloin vain itkemään. Mä olin jäänyt ihan yksin. Mun parhaat ystäväni olivat alkaneet kiusaamaan mua. Muistan vain miettineeni, että mitä mä olen heille tehnyt?! Mitä niin kauheaa mä olen voinut tehdä, että he yhtäkkiä kääntyivät täysin mua vastaan?

Mä kerroin vanhemmilleni, että mua on alettu kiusaamaan. Äiti otti heti yhteyttä ryhmänohjaajaani, joka otti asian hoitaakseen. Kävin kuraattorilla kerran tai kaksi sekä muistaakseni mun kiusaajani kävivät myös. Kun koulusta oltiin otettu heidän koteihinsa yhteyttä, soitti yksi kiusaajani äideistä mun äidilleni, ja syytti mua valehtelusta. Hänen mukaansa hänen kultakimpale-tyttärensä ei voisi kiusata. Taisi hän kuitenkin loppujen lopuksi sen uskoa.

Mulle ei ikinä selvinnyt syitä siihen, miksi he alkoivat mua kiusaamaan. Pohdin äitini kanssa, että ehkä siksi, kun olin heistä ainoa, jolla oli poikaystävä. Tai ehkä siksi, kun olin aina niin iloinen, pärjäsin koulussa hyvin ja tulin kaikkien kanssa toimeen. Voin vain arvailla! Mä kuitenkin etsin silloin, ja tavallaan etsin edelleenkin, syitä siihen, miksi he alkoivat mua kiusaamaan.


Kiusaaminen jättää arvet

Se, että mun kiusaajani olivat parhaita ystäviäni, on jättänyt muhun jälkensä. Säkin varmaan muistat, miten tärkeä merkitys ystävillä on teini-iässä! Ne ovat siis KAIKKI KAIKESSA. Kun yhtäkkiä sun suurimmat tukipilarit hylkäävät sut ja alkavat kiusaamaan sua, se musertaa. Se musertaa niin kovaa, että vie rohkeuden luoda uusia ystävyyssuhteita.

Mun paras ystävä lukiossani oli poika. Mä hengailin kaikista mieluiten silloisen poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa. Oli mulla yksi hyvä tyttöpuolinen ystävä, mutta muuten jännitin tyttöjen kanssa olemista. Taisin mä muuten jännittää vähän tämän ystävänikin kanssa olemista.

Meni monta vuotta, ainakin kuusi tai seitsemän, kunnes uskalsin taas avata sydämeni uudelle ystävyyssuhteelle. Tutustuin entisen poikaystäväni kautta ihanaan tyttöporukkaan. Tällä hetkellä he ovat mun tytöt, mun parhaat ystävät. Mutta meni ainakin pari vuotta, kunnes uskaltauduin olemaan rento heidän kanssaan. Että uskalsin olla taas oma itseni.

Koska en saanut koskaan selville syytä kiusaamisen, jos sellaista edes oli, mä olin pitkään tosi varovainen ystävyyssuhteissani. Arvioin käytöstäni jatkuvasti ollessani tyttöporukassa. En osannut yhtään rentoutua, ja pelkäsin sanovani tai tekeväni jotain väärää, mikä antaisi muille taas syyn kääntyä mua vastaan. Loppujen lopuksi onnistuin kuitenkin pääsemään eroon arkuudestani ja saavuttamaan tilan, jossa uskalsin olla oma itseni, luottaa taitooni olla hyvä ystävä ja kertakaikkiaan rentoutua - tyttöporukassakin.


Kun arvet aukeavat uudestaan

Kaikki oli hyvin, kunnes nyt vähän aikaa sitten tapahtui jotakin, mikä herätti kaikki vanhat tunteeni. Mä en tiedä, miten mä siitä kirjoittaisin tänne, koska en halua kuulostaa lapselliselta tai muutenkaan "pestä likapyykkiä" julkisesti. Ehkä yritän kuitenkin kertoa tapahtumat lyhyesti:

Mun ystäväporukassani on ollut yksi henkilö, josta olen aina aistinut, ettei hän pidä minusta. Syytä en tiedä, eikä sellaista välttämättä edes ole. Jokin aika sitten otin esille asian hänen käytöksessään mua kohtaan, joka oli vaivannut mua hyvin pitkään.  Mun tarkoituksenani oli siis saada hänen kanssaan aikaan asiallinen keskustelu esiin nostamani asian tiimoilta. Toisin kuitenkin kävi, sillä sain suuntaani TODELLA ala-arvoisen  ja hyökkäävän haukkumaryöpyn. En itse lähtenyt siihen leikkiin mukaan, mutta tottakai hänen sanansa tuntuivat pahalta - varsinkin ne, jotka sivusivat lastani. Ja ne sanat tulivat sellaisen ihmisen suusta, jonka olin ajatellut olevan ystäväni.

Tämä keskustelu sai aikaan sen, että taannuin tavallaan taas yläasteikäiseksi. Kaikki ne kiusatuksi tulemisen tunteet heräsivät taas. Aloin tuntea epävarmuutta ystävyyssuhteissani - taas. Aloin jälleen tarkkailemaan käytöstäni, ja pelkäsin sanovani jotakin, mikä pahoittaisi toisen mielen. Kaikki mut tuntevat tietävät, että mä en todellakaan ole sellainen ihminen, että töksäyttelisin asioita, vaan jätän mieluummin sanomatta, jos mulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Siltikin huomasin jälkikäteen käyväni läpi hetkiä ystävieni kanssa analysoiden omaa käytöstäni, vaikka sisimmässäni tiesin, että se on turhaa.

Tilanteessa, jossa ei itse ole tehnyt mitään väärää, alkaa väistämättä etsiä syitä itsestään. Mä tiedän, etten kasiluokalla tai nytkään, tehnyt itse mitään väärää. En mitään sellaista, mikä oikeuttaisi kiusaamaan, koska sellaista asiaa ei kertakaikkiaan kukaan ikinä voi tehdä! Mutta kun saa suuntaansa noin voimakkaita reaktioita, kai sitä väistämättäkin alkaa miettimään, mitä on tehnyt ansaitakseen ne.


Miten päästä eteenpäin?

Niin, siinäpä vasta kysymys. Yläasteesta on reilusti yli kymmenen vuotta, mutta silti vielä tunnen elävästi kiusatuksi tulemisen tunteita - tai siis taas.

 Mä olen tullut siihen tulokseen, että näillä neuvoilla pääsee ainakin alkuun:

Luota itseesi ja siihen, että sinua rakastetaan juuri sellaisena kuin olet. 

Oikeat ystävät tunnistaa kyllä. 

Ole välittämättä haukuista tai muista ikävyyksistä. Ylistä sen sijaan omaa ihanuuttasi, ainutlaatuisuuttasi ja upeuttasi mielessäsi  niin kauan, että korvissa kaikuneet haukut vaimenevat. MUISTA OMA ARVOSI.

Jos joudut/jouduit kiusatuksi, muista, ETTET TEHNYT MITÄÄN ANSAITAKSESI SITÄ. Usein sanotaan, että kiusaajalla itsellään on huono olla, mikä taitaa olla aivan totta. 

Yritä löytää mielenrauha, saada "closure" eli ratkaisu, lopetus, mikä ikinä onkaan osuvin vastine suomen kielessä. Mun kohdaltani taitaa vielä puuttua tämä. Mitenhän sen saisin? 

Heittäydy rohkeasti uusiin ystävyyssuhteisiin. Mä olen niin ylpeä siitä, että olen uskaltanut luoda uusia ystävyyssuhteita. Mulla on nyt ihana Marraskuisten äitien porukka, joista on tullut korvaamattomia. Sen lisäksi olen tutustunut moneen ihanaan Kaksplussan blogiverkoston bloggaajaan - niin netissä kuin livenäkin. Olen ylpeä, että uskalsin laittaa  Iinalle viestiä ja ehdottaa tapaamista. Jos en olisi mennyt oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, en olisi nyt montaa kaveri- ja ystävyyssuhdetta rikkaampi. Vaikka miespuoliset ystävät ovat edelleen mulle tosi tärkeitä, ei ole tyttökavereita voittanutta! ;)

Minä ja mun lempparitytöt vuonna 2010 ♡ Pelkkää lovea!