Nyt se päivä koitti: ensimmäiset julkiset itkupotkuraivarit

1. heinäkuuta 2018

Eilen koitti se kauan odotettu päivä. Päivä, josta me kaikki vanhemmat ollaan kuultu monta erilaista kauhutarinaa, joita kuunnellessa iho on mennyt kananlihalle ja pieni hikikarpalo noussut otsalle. Vaikka se päivä on etukäteen pelottanut ja jännittänyt, on ollut satavarmaa, että se on vielä meillä kaikilla edessä. 

Ai mistä mä puhun? Se selviää sulle kohta. Ensin vähän taustoitan tapahtumaa. ;)

Kuin Pipsa Possu konsanaan


Ehkä muistatkin instastoryistani, että torstai-iltana tehtiin pieni retki meidän lähiuimarannalle. Ensin nautittiin eväitä piknik-viltillämme ja kippisteltiin lihapasteijoilla. Noel nautti taas täysin rinnoin piknikistä! Ei ihmekään, jos miettii, minkälainen kulinaristi hän on...

Eväshetken jälkeen oli aika viedä Noel ensi kertaa kokeilemaan, miltä hiekkarannan hiekka ja raikas vesi tuntuu varpaissa. Meillä ei siis ollut Noelille minkäänlaista uima-asua tai edes uimavaippaa, koska en ajatellut ensimmäisellä kerralla olevan tarvetta sellaiselle. Noel on aika arka kokeilemaan uusia juttuja ja vaatii melkein aina rohkaisua. Ajateltiin siis, että hän lähinnä kastaisi varpaat veteen ja siinä se. 

Nooo, sanomattakin selvää, että oltiin väärässä. Samantien, kun hänen pienet varpaansa peittyivät veteen, hän alkoi tömistelemään vedessä kuin Pipsa Possu konsanaan, hänen silmänsä syttyivät innosta ja hänen suunsa vääntyi maailman suurimpaan hymyyn. Noel oli aivan onnessaan. 

Pian meidän poika oli rantavedessä nakupellenä tömistelemässä innoissaan ja kahmimassa vedenpohjasta hiekkaa tutkivin käsin. Kun tuli kotiinlähdön aika, arvaatkin ehkä mitä kävi. 



Lapsen ensimmäinen julkinen melt down a.k.a. itkupotkuraivarit


Niistä mä puhun.

Voi, kyllä! Me oltiin viime torstaina just ne vanhemmat, joiden taapero huutaa keuhkonsa pihalle, itkee vuolaasti ja rimpuilee viimeistä päivää sylissä julkisella paikalla, koska ei halunnut lähteä uimarannalta pois. Noel on kovin rauhallinen luonteeltaan ja usein harmin sattuessa onkin todella helposti harhautettavissa. Tällä kertaa ei toiminut mikään. Ei yhtään mikään! 

Ei siis auttanut kuin kantaa tuo ihana rimpuileva päivänsäteemme koko uimarannan läpi ja kestää kaikki ne katseet, joita suuntaamme tuli. Kyllä se kieltämättä vähän kirpaisi, kun päitä nousi hiekalta samaa tahtia kuin me edettiin rannan läpi. Onneksi olin niin kiireinen pojan kanssa, etten ehtinyt sen tarkemmin katsoa, minkälaisia katseita ihmiset heittivät suuntaamme. Toivon, että ne olivat empaattisia, sellaisia "Been there, done that" -katseita. Sellaisen mä itse ainakin heittäisin vastaavassa tilanteessa olevan perheen suuntaan - vaikka en aiemmin ollutkaan itkupotkuraivareita kokenut. Tiedän vain, että kuka tahansa ihminen hankalassa/vaikeassa tilanteessa ollessaan tarvitsee sympaattisia ja tsemppaavia sanoja, katseita ja hymyjä.

Mulle on kyllä toisaalta ihan sama, vaikka joku katsoisi pahalla. Tuollaisessa tilanteessa jokainen vanhempi tekee varmasti parhaansa! Siksi en ymmärrä yhtään niitä vihaisia, toruvia ja painostavia katseita tai jopa sanoja, joita olen useasti kuullut itkupotkuraivareiden vallassa olevan lapsen  vanhempien saaneen. Siinä on taas yksi esimerkki siitä, miten meidän yhteiskunnassa empaattisuus ja myötätunto tuntuvat olevan katoava luonnonvara. Me tunnumme tuomitsevan ennemmin kuin yrittäisimme ymmärtää. 

Näin selviät itkupotkuraivareista


Se on selvä, että vastaavia ja vielä pahempia melt down -kohtauksia on meillä vielä edessä. Mä vannon myös sen, etten aio häpeillä niitä. Ne ovat osa lapsen kehitystä ja kasvuprosessia, joten täysin luonnollisia. Mitä niitä siis häpeilemään! Tässäkin pätee sanontani: se on niiden häpeä, joita se ärsyttää.


Me aiotaan olla just niitä vanhempia, jotka ei anna periksi, vaikka lapsi kuinka haluaisi jotakin ja huutaisi keuhkonsa pihalla maassa raivoten. Omat vanhempani ovat huudattaneet lattialla itkupotkuraivareista kärsivää pikkuveljeäni keskellä lelukaupan lattiaa, koska eivät halunneet antaa periksi hänelle sen suurimman legopaketin ostamisen suhteen. Koska mitä siitä seuraa, kun antaa periksi? Lapsi oppii, että itkupotkuraivarit vetämällä hän saa tahtonsa läpi. Kerran joku mummeli oli kuulemma sanonut äidilleni, että "Anna nyt sille lapselle, mitä hän tahtoo!", mutta äitini pysyi tiukkana. Hyvä äiti ja isi!

Tyhmä sanoa näin itsestäänselvästä asiasta, mutta vaatii rohkeutta ja luonnetta sietää sitä huutavaa lasta ja pysyä tiukasti omassa päätöksessä. Niin ei mun mielestä pitäisi olla! Kanssaihmisiltä tulevan negatiivisen paineen sijaan, pitäisi jokaista vanhempaa taputtaa olkapäälle ja todeta: "Hyvin sä vedät! Oon susta ylpeä!". 

Kun itkupotkuraivarit yllättävät, muista nämä:
  1. Tee parhaasi lapsen rauhoittamiseksi.
  2. Älä anna periksi, pidä sanasi ja pysy päätöksessäsi.
  3. Ole tilanteessa ylpeänä ja pää pystyssä. Älä anna ympärilläsi olevien ihmisten katseiden painostaa, sillä itkupotkuraivarit ovat täysin normaali asia ja osa lapsesi kasvua ja kehitystä.
  4. Jos seuraat tilannetta sivusta, lähetä muutama lempeä, empaattinen ja tsemppaava katse ja hymy vanhempien suuntaan sekä telepaattinen yläfemma. Me kaikki ollaan oltu siinä tilanteessa. 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Äitikirja -haaste - Tällainen äiti olen

28. kesäkuuta 2018

Me kaikki äidit ollaan erilaisia. Me ei aina ymmärretä toisiamme, mutta meitä kaikkia yhdistää äitiys ja rakkaus jälkikasvuamme kohtaan. Me eletään omaa arkeamme, joka on just meidän ja meidän perheen näköistä. Me koetaan äitiys eri tavoin, joten luonnollisesti ajatellaan siitä myös eri tavalla. Joku toinen on kotiäiti henkeen ja vereen, kun taas joku toinen halajaa töihin heti sen ollessa mahdollista. 

Juuri kaikkien noiden ylle luettelemieni seikkojen takia, mun oli tartuttava Äitikirja-haasteeseen, jonka laittoi aluilleen Tehtävänimikkeenä Laura -blogin Laura. Ois ihan mahtavaa, jos säkin innostuisit vastaamaan vaikka vain muutamaan kysymykseen! Lukisin mielelläni, millainen äiti siellä ruudun toisella puolella on ja miten juuri sinä koet äitiyden. 


 Ä I T I K I R J A - H A A S T E 

Lapsia minulla on...
Yksi puolitoistavuotias poika

Tämän ikäisenä tulin ensimmäistä kertaa äidiksi:
28-vuotiaana

Kun sain tietää olevani raskaana, tällaisia tunteita se minussa herätti:
Epäuskoa, paniikkia, suuria onnentunteita ja iloa. (Lue lisää: Se maaginen plussa - päivä, jona kaikki muuttui)

Kuvaile synnytystä kolmella sanalla. 
Jännittävä, maailmani mullistava (Lue lisää: Synnytyskertomus / Suunniteltu sektio)

Parasta äitiydessä on...
Tää on niin paha kysymys, koska äitiydessä on niin paljon kaikkea ihanaa! Ehkä kaikista parasta on se, miten tärkeä sitä on omalle pikkuihmiselleen. Myös se järjettömän suuri ja ainutlaatuinen rakkaus omaa lasta kohtaan on ihan paras juttu! Sitä ei voi kuvailla, sen tietää vasta, kun itse tulee äidiksi.  

Pahinta äitiydessä on... 
Se, kun pitää tsempata lapsen takia, vaikkei aina jaksaisi. Joskus tekisi mieli nukkua pitkään tai vain maata sohvalla...

Must have -tavara, joka helpottaa äitiyttä: 
Mun on kyllä pakko sanoa (Lauran tavoin) kännykkä; sen avulla saa karata omaan hetkeen helposti ja nopeasti, pidettyä yhteyttä tärkeisiin ystäviin ja ihmisiin, siihen saa ladattua kaikenlaisia näppäriä sovelluksia, kuten kauppalistan, ja sen avulla avunsaaminen, esimerkiksi hätätilanteessa tai kovassa nälässä, on lähellä.

Must have -tavara vauvavuodelle: 
Kerron kaksi: ehdottomasti unipesä sekä Swaddle Up -kapalo! (Lue lisää: Hyviksi todetut vauvatarvikehankinnat 0-6kk)

Paras arkiruoka: 
Kaikki, mitä Nikke tekee! :D Nikke on meidän perheen kokki. Mäkin osaan kokata, mutten tykkää siitä yhtään...

Olen hyvä äiti, koska: 
Olen rakastava, hellä, luotettava ja turvallinen. Osaan ottaa rennosti, enkä stressaa. Hassuttelen ja pelleilen Noelin kanssa paljon, mutta osaan myös tilanteen vaatiessa olla tiukka. Kannustan ja kehun. Tärkeimpänä: rakastan ja hyväksyn lapseni sellaisena kuin hän on. (Lue lisää: Lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo) 

Parasta lapsiperheen arjessa: 
Kaikki ihanat yhteiset hetket perheen kesken, jolloin meillä kaikilla on hauskaa ja nautitaan yhdessäolosta! Ne sellaiset hetket, joita muistelee hymyssä suin illalla ennen nukkumaan menemistä. 



Pahinta lapsiperheen arjessa:
Se jäääääätävä sotku päivän päätteeksi, vaikka kuinka yrittää päivän mittaan ylläpitää siisteyttä.

Äitiydessä minut yllätti positiivisesti:
Se, että mä olen pärjännyt hyvin; lapseni on kasvanut ja kehittynyt hyvin ja vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä. :D Muistan, kun lähdettiin synnäriltä kotiin, miten mua pelotti, että pärjätäänkö me Niken kanssa. Tuntui tosi pelottavalta lähteä kotiin sieltä ammattilaisten hoivista. Sanoinkin Nikelle, että "Noinko ne vaan antaa meidän lähteä kotiin?" :D

Minun vinkkini äideille: 
ARMOLLISUUS. Armollisuus itseäsi ja muita (äitejä) kohtaan. Se on super tärkeää! Aina ei tarvitse jaksaa, ja on enemmän kuin OK pyytää silloin apua. Ikinä et voi myöskään tietää, mitä toisen elämässä oikeasti tapahtuu, joten ole armollinen äläkä tuomitse. (Lue lisää: Armollisuus - muista se!)

Minun mottoni arjessa: 
Arki ei ole suorittamista. Priorisoi tärkeät jutut, tee toissijaiset sitten, kun jaksat. 

Kun lapsi menee illalla nukkumaan, minä:
Syön iltapalaa, laitan Netflixistä ohjelman päälle, nappaan tietokoneen syliini ja alan tekemään blogihommia.


Millainen äiti sä olet? Miten sinä vastaisit kysymyksiin? 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Äiti, joka pakotettiin omaan aikaan

25. kesäkuuta 2018

Oma aika. Ai mitä se on? No, minäpä kerron.

Omalla ajalla tarkoitetaan niitä sellaisia maagisia hetkiä, joista me äidit kuullaan puhuttavan ainoastaan urbaanilegendoissa. Niitä sellaisia hetkiä, jolloin saa keskittyä vain itseensä ja toteuttaa itseään juuri niin kuin tahtoo. Sellaisia hetkiä, jolloin kukaan ei roiku lahkeessa tai huuda "Äitiiiii!".

Ai oot kuullut joskus puhuttavan niistä? :D Ehkä vielä muistatkin hämärästi, miltä tuollaiset omat hetket tuntuivat ennen äidiksi tulemista? Niin, ne ovat jääneet aika vähälle vanhemmaksi tulemisen jälkeen.

Mutta tiedätkö mitä? Se ei välttämättä haittaa! Joillekin oman ajan puute ei ole ongelma. Mä esimerkiksi olen sellainen kotihiiri, että viihdyn parhaiten kotona. Useimmiten tuntuu siltä, etten edes kaipaisi omaa aikaa kodin ulkopuolella! Mulle riittää se muutama tunti yhteistä aikaa Niken kanssa sen jälkeen, kun Noel on mennyt yöunille. Olenko outo? Ehkä.



 

Kun äiti pakotettiin omaan aikaan


Haluan kertoa sulle tarinan.

Oli huhtikuinen lauantai. Olin juuri muutamaa päivää aikaisemmin täyttänyt  30 vuotta. Nikke oli jo paria viikkoa aikaisemmin sanonut, että tämä kyseinen lauantai piti varata vapaaksi. Kun olin yrittänyt saada selville, mitä silloin olisi luvassa, sain vihjeeksi, että jotakin puolentoista tunnin päässä kotoa koko perheen kesken. Asia selvä. Valmistauduin siis tuona lauantaina pakkaamalla Noelin hoitolaukun valmiiksi päiväretkeä varten sekä tarkistamalla, että meillä on kaikki muu tärkeä mukana.  

Lähdettiin aikaisin aamulla ajamaan lähi-Prismaan eväsostoksille. Pian Nikke kuitenkin vakavoitui. Huomasin, että häntä jännitti sanoa jotakin. "Milla, tota semmonen juttu, että... Noel menee koko päiväksi hoitoon. Äiti odottaa Noelia meidän parkkipaikalla. Me lähdetään Tallinnaan." 

Mä käännyin kauhuissani Niken puoleen ja aloin vollottamaan. Siis oikeasti vollottamaan. Olin surullinen! Surullinen siitä, että en saisikaan viettää mun etukäteen fiilistelemää päivää rakkaimpieni kanssa. Mulla tuli surullinen olo siitä, että Noel jää kaiken kivan ulkopuolelle. Miksei hän muka voisi tulla meidän mukaan?  

Vollotin koko matkan kotiin. Vollotin Niken äidille. Kun siirryin takapenkille istumaan päästäessäni Niken äidin etupenkille, vollotin vielä enemmän. Yritin kuitenkin tsempata ja jutella Noelille ilman, että hän näkisi suruni. En halunnut, että Noelille tulee hätä mun takiani. 

Mä olin Nikelle niin vihainen. Kun jätettiin Noel mummansa kanssa autolle, vollotin lisää ja sanoin Nikelle, että: "Mä oon niin vihainen sulle. En mä halua viettää päivää sun kanssa kahdestaan." Nikke yritti lohduttaa sanoen, että kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu. Ja minä itkin.   

Kun päästiin terminaaliin, bongasin yhden parhaista ystävistäni avopuolisonsa kanssa. He lähtivät hymyillen kävelemään mua kohti, ja silloin tajusin, ettei me taidetakaan mennä Niken kanssa kahdestaan Tallinnaan. Pian lisää ystäviäni alkoi ilmestymään eri suunnista, joten itkin lisää, mutta tällä kertaa onnesta. Kun näin pikkusiskoni, veljeni ja hänen puolisonsa, itkin vielä vähän lisää, jos mahdollista. Mä olin niin otettu, että he kaikki olivat lähteneet juhlistamaan minua. Ehkä muistatkin, etteivät ystävyyssuhteet ole mulle itsestäänselvyys

Kippisteltiin laivalla, hengailtiin yhdessä, käytiin syömässä hyvässä intialaisessa ravintolassa Tallinnan vanhassa kaupungissa ja paluumatkalla kippisteltiin vähän lisää. Ei kuitenkaan liikaa, koska odotin jo kovasti Noelin näkemistä taas. 

Sataman parkkialueella odottikin tyytyväinen poika mumman sylissä. Voi sitä hymyä, joka poikamme kasvoille tuli, kun hän meidät huomasi. Minä ja Nikke hymyiltiin varmasti ihan yhtä isosti - vähintäänkin. 

Mulla oli niin ihana ja hauska päivä! Tuntui mahtavalta viettää ystävieni kanssa aikaa ilman lasta. Koska kyllähän sä tiedät, että kun olet ystäväsi kanssa ja lapsesi on mukana, ei siinä ikinä pysty täysin keskittymään siihen tilanteeseen ja ystävään. Eniten ehkä nautinkin siis juurikin siitä, että sain täysillä elää siinä hetkessä ystävieni kanssa. Sain olla Milla.



Kun mies oli oikeassa


Kaikesta itkusta huolimatta, tällä äidillä oli ihan älyttömän ihana päivä. Vaikka minä en koekaan tarvitsevani omaa aikaa kodin ulkopuolella, on hienoa, että joku pitää silti puoliani. On mahtavaa, että mulla on Nikke, joka välillä - huom. välillä - tietää paremmin kuin mä itse.

Joudun siis pyörtämään sanani. Mä väitän, että jokainen vanhempi tarvitsee silloin tällöin omaa aikaa kodin ulkopuolella. Tiedostan toki, ettei se valitettavasti ole kaikille mahdollista, mutta toivoisin, että olisi! Me ollaan siitä onnekkaita, että meillä on mahtava tukiverkosta, josta aina löytyy joku hoitaja pojallemme.

Tähän liittyen väitän myös, että jokaisen vanhemman tekee hyvää mennä  välillä epämukavuusalueelle ja jättää lapsi/lapset hoitoon. Se ei ole mullekaan helppoa, kuten ehkä tarinani perusteella arvasit, mutta tuon huhtikuisen lauantain perusteella voin sanoa, että kyllä kannatti!  Noel pärjäsi hyvin mummansa kanssa ja mulla oli älyttömän ihana päivä ystävieni kanssa. Sain niin paljon virtaa tuon päivän jälkeen! Sen avulla jaksoi pitkään.

Tekee todellakin hyvää olla välillä ihan vain Milla.

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)