Lasketaanko sektio synnytystavaksi?

19. huhtikuuta 2018

Mä kysyin vähän Noelin syntymän jälkeen jollakin neuvolakäynnillä, että voinko mä sanoa synnyttäneeni, koska poikani leikattiin ulos vatsastani. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla ole oikeutta kutsua itseäni synnyttäneeksi naiseksi, koska lapseni ei syntynyt oikealla tavalla. Oloni oli epäonnistunut.

Kaiken järjen mukaanhan molempien synnytystapojen, sektion ja alatiesynnytyksen, tulisi olla tasa-arvoisia. Miksi siis kuitenkin väheksyin itseäni synnyttäneenä äitinä?


Ensimmäinen kuva Noelista leikkaussalissa




Olisinko tuomittu epäonnistumaan äitinä?


Mä en oikein tiedä, mistä tuo epäonnistumisen tunne oikein kumpusi. Se oli ajoittain tosi vahva!  Muistan sen alkaneen heti synnytystapa-arviossa, jossa poikaani ei saatu kääntöyrityksestä huolimatta oikeinpäin, ja sain kuulla, että sektio olisi edessä. Olin silloin todella pettynyt! Pettynyt siitä, etten saisikaan kokea kauan toivomaani alatiesynnytystä.

Jossain välissä pettymys vaihtui epäonnistumisen tunteeseen. Ajattelin, että mä olin epäonnistunut, koska en kykenisi synnyttämään lastani kuten on tarkoitettu. Syytin itseäni siitä, että mä itse olin aiheuttanut lapseni perätilan jotenkin, vaikka samaan aikaan kuitenkin tiesin, ettei asia ollut musta itsestäni kiinni. Ajattelin myös, että mä pääsisin helpommalla, koska lapsi vain leikattaisiin mun sisältäni pois, vaikka palautuminen sektiosta tulisi kuitenkin kestämään pidempään verrattuna tavalliseen alatiesynnytykseen. En tulisi kuitenkaan käymään läpi sitä perinteistä siirtymäriittiä äidiksi, olisinko siis jo  tuomittu epäonnistumaan äitinä?

Mä pyörittelin ja pyörittelin mielessäni epäonnistumisen tunnetta kaikista rohkaisuista huolimatta. Pohdin, että:
Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen?

Mistä kumpusi tunne epäonnistumisesta?


Vaikka muut äidit sanoivat, että tunteeni olivat hölmöjä ja perusteettomia, miksi silti tunsin epäonnistuneeni?  Vaikka yllättävän moni tuntemistani äideistä oli synnyttänyt sektiolla, miksi tunne ei väistynyt? Vaikka lääketieteellisestikin sektio luokitellaan tasa-arvoiseksi synnytystavaksi, miksi silti edelleen ajattelin epäonnistuneeni? Niinpä, sanopas se.

Kai tässäkin tilanteessa se normaalista poikkeaminen on se syy. Sain leiman otsaani (tai oikeastaan alavatsaani) siitä, etten synnyttänyt tavalla, joka olisi kaikista luonnollisin. En kärsinyt supistuksista, en tuntenut synnytyskipua, en ponnistanut lastani maailmaan hikikarpalot otsallani. Sen sijaan makasin leikkauspöydällä täristen ja toivuin viikon leikkaushaavan aiheuttamasta kivusta. Se tuntui vähempiarvoiselta "kärsimykseltä".

Vaikka olenkin yleensä vahva, enkä kovin helpolla taivu sosiaalisen paineen tai tottumusten alle, jotenkin äitiys on sellainen erityisen herkkä aihe. Varsinkin silloin, kun on vasta tulemassa äidiksi tai on tuore äiti. Silloin ei välttämättä ole vielä löytänyt sitä omaa äitiyttään ja omaa tapaa olla äiti, joten liian helposti vertaa itseään toisiin äiteihin.


Naistenklinikan perhehuoneessa


Edelleen jännitän sanoa synnyttäneeni sektiolla

Mulla kesti todella pitkään, että tulin sinuiksi sen kanssa, että synnytin sektiolla. Edelleenkin Noelin syntymän tullessa puheeksi, koen joskus tarvetta tarkentaa, että hän syntyi sektiolla. Se on musta tosi outoa, koska nykyään mä kuitenkin pystyn sataprosenttisesti seisomaan ylpeästi selkä suorana, kun sanon synnyttäneeni poikani. Mikä lie vanha tottumus tai aivopieru... Joku tarpeen jäänne tarkentaa, että: "Muuten hei, mä synnytin sektiolla perätilan takia." Ehkä se on sekin, että mua kiinnostaa toisten synnytyskokemukset ja juttelen niistä mielelläni. 


Sektio on synnytystapa

Sektiosta jäänyt arpi muistuttaa mua joka päivä lapseni syntymähetkestä. Ihan kuten hoitajakin mulle neuvolassa vastasi: "Tottakai sä olet synnyttänyt. Synnytystapa sekin on, koska sen avulla lapsi syntyy maailmaan.

Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Todellakin voin! 

Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? En todellakaan ole. Äitiyttä ei mitata sillä hetkellä tai tavalla, jona lapsi syntyi maailmaan. Äitiys on läsnäoloa, ehdotonta rakastamista, turvallisuutta ja paljon kaikkea muuta. 

Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? En tosiaankaan. Mä olin fiksu äiti, koska valitsin turvallisimman synnytystavan sen sijaan, että olisin pitänyt väkisin kiinni alatiesynnytyksestä. 

Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen? Jos  he ajattelevat pahaa tai katsovat alaspäin, ei syy ole minussa vaan heidän korviensa välissä. 

Älä siis koe huonommuuden tunteita siitä, että synnytit sektiolla. Se ei tee toisesta äidistä parempaa, että hän on ponnistanut itse lapsensa maailmaan. Tärkeintä on, että sinä ja lapsesi olitte turvassa.





Meidän syntymä-/synnytystarinamme ei ehkä ollut se perinteisin, mutta se on mulle kaunis ja ihana muisto.

Sektiolla synnyttänyt: Oletko kokenut samanlaisia tunteita kuin minä? Koetko tarvetta tähdentää synnyttäneesi sektiolla?

Alateitse synnyttänyt: Koetko paremmuuden tunnetta siksi, että onnistuit synnyttämään alateitse? Mitä ajattelet sektiolla synnyttäneistä?

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

30 vuotta - Olenko siellä missä halusin?

18. huhtikuuta 2018

Apua, tänään mä olen kolmekymppinen. Aloitan mun neljännen vuosikymmenen elämää. Kuulostaa aika vanhalta, kun sen noin sanoo. Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta, että täytän 30 vuotta, koska musta tuntuu, että vastahan mä kirjoitin ylioppilaaksi ja aloittelin aikuiselämääni. Hitsit, että aika tuntuu vierähtävän nopeasti!

Mä olen kriiseillyt ja kauhulla odottanut tätä päivää. Olen Instagramin storyissa tuonut esiin kolmenkympin kriisini, ja onnekkaana saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos teistä jokaiselle! On kiva kuulla, ettei se elämä tästä muutu, vaikka uuden vuosikymmenen aloittaminen tuntuukin jännittävältä. Ja kuten eräs sanoi, kuka nyt haluaisi edes olla parikymppinen?! En mä ainakaan. 

Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki pohtia, olenko mä saavuttanut kaiken, mitä olin toivonut saavuttavani ennen 30 vuoden ikää. Mulla, kuten varmasti monella muullakin, on ollut erilaisia haaveita, suunnitelmia ja tavoitteita, joiden olen toivonut toteutuvan. Tavallaan siis sellainen kuva, jossa on nuorempana nähnyt itsensä tässä iässä. Olenko mä nyt siellä, missä nuorempana halusin olla?




Mitä jäi saavuttamatta?


Vasemmassa nimettömässäni ei ole kahta sormusta. Tai edes yhtä. Olin aina ajatellut, että olisin kolmekymppisenä ollut jo muutaman vuoden naimisissa. Varmaankin siksi, koska omat vanhempani menivät naimisiin hiukan alle kolmekymppisinä. Vaikken olekaan naimisissa tai kihloissa, olen onnekas joka tapauksessa siksi, että mulla on hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja mies, joka rakastaa mua juuri tällaisena kuin olen. 

Asun edelleen vuokralla, vaikka toivoin asuvani omistusasunnossa. Tai no, entisessä parisuhteessani asuin omistusasunnossa, mutta sen jälkeen, olen asunut vuokralla. Haaveilen kovasti omasta asunnosta, jotta ei tarvitsisi maksaa asumisesta muiden taskuun. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että päästäisiin ostamaan asunto, mutta sitten kun palaan työelämään, on omistusasunnon hankkiminen varmasti to do -listamme kärkisijalla.


Mitä saavutin?


Mulla on ammatti: olen kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja. Olen ylpeä ensinnäkin siitä, että pääsin vuonna 2010 opiskelemaan Helsingin yliopistoon - hakijoita oli nimittäin tuhansia! Toisekseen, olen ylpeä myös siitä, että hoidin opintoni kunnialla läpi ja sain gradunkin kirjoitettua, vaikken todellakaan ole tutkijatyyppiä! 

Olen äiti. Olen tavoittanut sen kaikista suurimman aikuisikäni haaveen: mulla on ihana lapsi. Mä olen halunnut äidiksi AINA. Siis ihan aina. Tai ainakin siitä lähtien, kun musta puolitoistavuotiaana tuli isosisko. Vaikka Noel on jo puolitoistavuotias, huoman joka päivä jossain vaiheessa ajattelevani, että mulla on nyt ihan oikeasti lapsi. Mä olen ihan oikeasti äiti. Ihan uskomatonta.  





Mistä vielä haaveilen?


Isommasta perheestä. Vähän on kyllä sellainen olo, että tässä tulee kiire, jos aiomme toteuttaa haaveemme isommasta perheestä. Mitä vanhempana tulee raskaaksi, sitä enemmän riskejä raskauteen nimittäin liittyy. 

Ammattimaisemmasta bloggaamisesta. Oon aiemminkin täällä maininnut, että tällä hetkellä kotiäitinä ollessani, näen bloggaamisen helpoimpana keinona tuoda perheeseemme pientä lisätuloa.  Tai siis helppohan se ei ole, mutta ainoa vaihtoehto, koska en halua vielä laittaa Noelia hoitoon ja palata päivätöihin. Tästä syystä motivaationi bloggaamiseen on todella korkea! 

Omistusasunnosta omalla pihalla. Mä niin haaveilen, että olisi oma piha, jonne voisi rakentaa ihanan puutarhan ja vaikka kasvattaa kaikkea yrteistä tomaatteihin. Mä olen innokas viherpeukalo nimittäin! Parvekkeella ei vaan mitenkään saavuta samanlaista fiilistä. Ehkä vielä joku päivä saadaan grillata omalla pihallamme mun istuttaman kukkaloiston keskellä!





30 vuotta - tässä sitä nyt ollaan


Suunnittelin ottavani hienot synttärikuvat tänne blogiini, koska täytänhän mä sentään pyöreitä. Tiedätkö ne sellaiset kuvat, joita ammattilaisbloggaajat ottavat syleillen jättimäistä ruusukimppua tai iloisesti hypähdellen ilmapallot kädessä? No, tässä on tätä mun peräänkuuluttamaa arjen realismia: kukat ja ilmapallot jäivät ostamatta, joten nappasin käteeni meidän luultavasti kuolemaa tekevän aloe veran ja asetuin kameran eteen.

Näiden kuvien myötä taputan itseäni olalle ja totean:
Paljon onnea Milla! Hyvin sä vedät, vaikkei siltä aina tunnukaan. Oot ehkä vanhempi ja ryppyisempi kuin viime vuonna, mutta oot silti mahtava tyyppi. Ota tulevat vuodet rakkaudella vastaan. Kuulemma elämä kolmenkympin toisella puolen ei ole hassumpaa. Säilytä empaattinen ja positiivinen elämänasenteesi, sillä se vie sut vielä pitkälle. 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Matto kruunaa värikkään kodin

15. huhtikuuta 2018

Jos nyt katsoisit kotiamme, et ehkä uskoisi, että vielä jokunen vuosi sitten haikailin pääosin valkoisen sisustuksen perään. Silloin ei kelvannut kierrätetty, vaan kaiken piti olla mieluiten kiiltovalkoista tai harmaata ja ehdottomasti upouutta. Se on entistä elämää se! Kun nyt katselen olohuonettamme istuessani tässä sohvalla, huomaan, että suurin osa meidän huonekaluista ja sisustustavaroista on kierrätettynä hankittuja - ja ennen kaikkea värikkäitä.

On ihanaa, että Nikkekään ei kavahda värejä sisustuksessa ja oikeastaan tykkää enemmän kulutetuista ja käytetyn näköisistä huonekaluista kuin uutuuttaan kiiltävistä. Monessa kodissa sisustaminen tuntuu olevan naisen vastuulla, mutta me tehdään sisustuspäätökset yhdessä. Mä olen yleensä se, joka inspiroituu. Sitten kerron ideani Nikelle, joka yleensä toteaa ideani olevan hyvä ja vielä muistuttaa luottavansa mun makuuni.







Pakko saada, nyt heti!


Viime viikonloppuna sain päähänpiston uudesta olohuoneen matosta. Kevät tuppaa aina jotenkin tuomaan mukanaan sisustuskärpäsen puraisun. Mä aloin heti siltä istumalta googlailemaan innoissani uutta mattoa. Tiesin kyllä, ettei sellaiseen olisi tällä hetkellä varaa, mutta intouduin silti "ikkunashoppailemaan".

Löysin tieni Rugvista-nettikauppaan ja olin samantien myyty. Mä RAKASTUIN. Siis oikein palavasti rakastuin. Niin, että silmäni muuttuivat sydämenmuotoisiksi, sydämeni alkoi pamppailemaan ja kämmeneni hikoamaan. Lähetin heti Nikelle muutaman kuvan, joita hän aivan liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kommentoi suurinpiirtein näin: "Vau, onpahan muuten hienoja mattoja!". Success!

Olin edelleen niin innoissani, että lähetin kuvat myös äidilleni, joka vastasi about näin: "Onpa hienoja! Haluatko jonkun synttärilahjaksi?" Tässä vaiheessa meinasin tipahtaa sohvalta. Olin jo tyytynyt ajatukseen, että saisin uuden maton joskus sitten, kun ollaan säästetty tarvittava summa. Kun äitini ehdotti mattoa 30-vuotissyntymäpäivälahjaksi, olin niin onnellinen, enkä todellakaan kieltäytynyt! ;)

Matto tilattiin heti seuraavana päivänä, kun oltiin Niken kanssa saatu valittua lempparimme, ja muutaman päivän odotuksen jälkeen, se saapui ihastuttamaan meitä.

Lämmin suositukseni Rugvistalle. Matto on laadukkaan tuntuinen, se vastasi myynti-ilmoitusta ja toimitettiin muutamassa päivässä kotiovellemme. (Tämä ei ole yhteistyöpostaus.)


Matto kruunasi meidän värikkään olohuoneen 


Katsokaa nyt tuota mattoa! Tiedän, että kuva ei ole mikään mestariteos, koska ainoa järkevä suunta ottaa kuva on vastavaloon, mutta siitäkin huolimatta matto pääsee oikeuksiinsa. Nuo värit ovat niin upeat ja sopivat meidän kotiimme täydellisesti. Matossa toistuu mm. punaisen kaappimme, harmaiden verhojemme ja turkoosin kukkapöydän värit. Se tuntui heti meiltä ja teki olohuoneestamme vielä entistä kodikkaamman. Nappivalinta siis! 

Noel oli muuten aivan innoissaan uudesta matosta. Hän halusi tietysti olla apuna vanhan rullaamisessa sekä uuden laittamisessa paikoilleen. Kun oltiin valmiita, hän alkoi aivan innoissaan pyörimään matolla, pötköttämään siinä sekä koko ajan kovasti höpötellen osoitteli maton eri värejä ja kuvioita. Oli ihana seurata, miten hän oli aivan yhtä innoissaan meidän uudesta matosta kuin Nikke ja minäkin!





Muutama ajatus sisustusfilosofiastamme 


Kuten jo kirjoitinkin, me suositaan kierrätettyä. Me ollaan ostettu paljon Torin kautta sekä kirppiksiltä. Mun ehdottomasti rakkaimmat jutut ovat mummoltani saamamme 60-luvun sohvapöytä sekä hänen nuorena maalaama upea kukkajuliste/-taulu. Näistä tuskin koskaan luovun, vaikka tiedänkin veljeni himoitsevan tuota kukkataulua. ;)

Kierrätys on meidän valintamme, koska silloin saamme toteutettua sisustushaaveemme pienemmällä budjetilla. Kun metsästää huonekalut ja sisustustavarat kirppisten tai vastaavien kautta, löytää persoonallisempia juttuja, oikeita aarteita! Kierrätys on toki myös ekologisempaa kuin uuden ostaminen, mikä on yksi loistava syy suosia käytettyä tavaraa.

Meillä sotku ja elämä saa näkyä. Me ei kumpikaan olla himosiivoojia, joten ei häiriinnytä pienestä epäsorrosta. Musta olisi myös todella outoa, ettei kodissamme näkyisi se, että meillä on pieni lapsi. Toki välillä toivon, että hänellä olisi oma huone, jonne lelut saisi piiloon, mutta useimmiten mä kuitenkin tykkään siitä, että ne on täällä olohuoneessa. Noelin on helppo aloittaa leikit ja hänen mentyä nukkumaan, mä voin kaihoisasti katsella leluja ja miettiä, miten suloinen hän oli leikkiessään niillä. (Pimahtanut äiti täällä moi! :D)




Meidän uusi matto on siis niin ihana, niin meidän tyylinen. Sen päällä voi vaikka pötkötellä telkkaria katsoen tai joutua isin kutitettavaksi. Matto tuo mulle hymyn joka kerta kävellessäni olohuoneeseemme. Materialismionnea parhaimmillaan. 

Kiitos äiti ihanasta 30-vuotislahjasta! 

- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)