Näiden tuotteiden pitäisi löytyä jokaisen äidin meikkipussista

25. huhtikuuta 2018

Huomasin jo heti Noelin syntymän jälkeen, ettei aikaa kauniiksi laittautumiseen ole yhtä paljon nyt äitinä kuin ennen lasta. Aina ei ehdi, jaksa tai pysty kaunistautumaan niin paljon kuin toivoisi. Tällä hetkellä esimerkiksi meikkaaminen silloin, kun Noel on hereillä, on aivan mahdotonta; poikani kaivelee meikkipussiani, roikkuu mussa kiinni ja tekee kaikkea kiellettyä, jotta saisi mun huomioni. Siksipä on mentävä useimmiten siitä, mistä aita on matalin. 

Mä oon huomannut muutaman mom hackin, jotka toimivat etenkin silloin, kun aikaa on vain vähän pikakaunistautumiselle. Tässä mun vinkkini ja perusteluni sille, miksi juuri näiden tuotteiden pitäisi löytyä jokaisen äidin meikkipussista.  


K e s t ä v ä    h u u l i p u n a


Huulipunan tulisi löytyä jokaisen naisen meikkipussista. Sen avulla saa helposti ja nopeasti päivitettyä kasvoille freshimmän ilmeen silloin, kun peilistä kurkkii väsyneet, silmäpussein koristellut kasvot. Huulipuna toimii myös oivana harhauttajana, kun valitsee kirkkaan värin; se vie nimittäin katseen pois väsyneiltä kasvoilta. ;) Koska äitinä ei ole aikaa, eikä välttämättä kapasiteettia huolehtia siitä pysyvätkö punatut huulet siisteinä sylissä kiemurtelevan taaperon huitomisista huolimatta, on huulipunan oltava ehdottoman kestävä.

Suosittelen: Lämmin suositus kuvissa näkyville Rimmelin Provocalips-punalle sekä Maybellinen Super Stay Matte Ink -huulipuna. Aivan loistavia molemmat! Ne eivät todellakaan päivän aikana karkaile, vaan ne joutuu illalla hankaamaan pois vedenkestävälle meikille tarkoitetulle puhdistusaineella. Myös MAC:n huulipunat kestävät loistavasti, mutta eivät kuitenkaan aivan yhtä hyvin. 


K u i v a s h a m p o o


Kun aamulla huomaa hiustenpesupäivän menneen jo monta päivää sitten, kuivashampoo pelastaa! Se puhdistaa hetkessä rasvaisen tyven ja kohottaa sitä. 

Suosittelen: Batiste on mun luottomerkkini. Niissä on mun nenääni eniten miellyttävät tuoksut ja rakenne, joka ei ole liian raskas. Tällä hetkellä mulla on käytössä alesta ostamani kuvanmukainen Aussien kuivashampoo, mutta sen tuoksu ei miellytä mua.


K i i l l o n p o i s t a j a


Puuterirasia, jonka sisältö menee palasiksi, kun taapero tiputtaa sen maahan? Ei kiitos. Suosittelen kokeilemaan kiillonpoistajasientä, jota painellaan iholle. Kokemuksesta voin kertoa, että rasian voi huoletta antaa tyytymättömän taaperon käsiin hetkelliseksi viihdyttäjäksi. Varoitan kuitenkin, että jos lapsi saa käteensä sienen, saattaa se olla liian vastustamaton haukattavaksi. Nimimerkillä, Kiillonpoistajasienestäni puuttuu palanen  

Suosittelen: Beautyblenderin Blotterazzi -kiillonpoistajasieni on aivan loistava! Se imee T-alueelta kiillon pois hetkessä. Aiemmin kannoin puuteria käsilaukussani, mutta kun kuulin, ettei puuteria kannata kerrostaa monta kertaa päivässä, koska meikkivoide lähtee silloin helpommin liikkumaan, vaihdoin kiillonpoistajasieneen.


B B - v o i d e


Kun iho kaipaa nopeaa kaunistautumista, hiukan hohtoa ja tasaisempaa sävyä, kannattaa kaivaa esiin BB-voide. Sen voi levittää päivävoiteen tilalle, sillä se kosteuttaa ihoa, mutta toimii samalla myös kevyenä meikkipohjana. Selvää ajansäästöä. ;)

Suosittelen: Lumenen BB-voide on ikisuosikkini. Siitä löytyy mun iholle sopivan vaalea sävy, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Talvisin se on ehkä hiukan liian tumma, mutta ei niin paljon, että pistäisi liikaa silmään. Tällä hetkellä se ei tosin ole yhtä aktiivisessa käytössä kuin aiemmin, koska ihoni on niin huonossa kunnossa, ettei se riitä yksinään peittämään punoittavia epäpuhtauksia. 


H y v ä    p e i t e v o i d e


Laadukas ja oikean sävyinen (tai vähän jopa vaaleampi) peitevoide pelastaa, kun kasvot näyttävät väsyneiltä tummien silmänalusten vuoksi. Vaikka toisaalta, Ranskassa tummat silmänaluset ovat kuulemma aina muodikkaat! ;)

Suosittelen: Mä oon huomannut, että mulla meinaa jotkut peitevoiteet kerääntyä alaluomen ryppyihin, mutta voin suositella MAC:n Pro Longwear Concealer -peitevoidetta, joka ainakin mulla pysyy hyvin paikoillaan ja peittää hyvin. Oon kuullut paljon hyvää Maybellinen Fit Me -peitevoiteesta, jota on mulle hehkuttanut muun muassa Sininen norsu ja samettikarhu -blogin Julia.  


K u l m a v ä r i


Kulmakarvat ovat kasvojen kehys. Kun ne ovat viimeistellyn näköiset tai edes hitusen täytetyt muotoonsa, tulee yleisilmeestä heti skarpimpi. Sitä paitsi, kauniit kulmat vievät huomion pois valvottujen öiden tummentamista silmänalusista. ;) Mulle kulmat on the juttu, joka tekee musta itseni näköisen. Kävin maaliskuussa kulmien microbladingissa, joten mun kulmani ovat tästä lähtien aina vimpan päälle.

Suosittelen: Mulla itselläni on ollut käytössä Anastasia Beverly Hillsin klassikkotuote Dip Brow Pomade -kulmaväri, joka pysyy iholla iltaan asti menossa ja meiningissäkin. Jos haluat helpottaa elämääsi, suosittelen microblading-kulmia. ;)


K ä s i v o i d e

Jatkuva käsien peseminen vaipan vaihtamisen jälkeen, ruoanlaittoa ennen ja ties missä tilanteissa kuivattaa käsiä. Mä oon huomannut myös, että julkisten wc-tilojen saippuat ovat todella kuivattavia mun iholle. Siksipä kannan aina käsilaukussani mukana pientä käsirasvatuubia.

Suosittelen: The Body Shopin käsivoiteita saa kuvassa näkyvässä minikoossa, joka on musta aivan mahtava! Mä nimittäin rakastan TBS:n tuotteita niiden tuoksujen takia, mutta myös koska ne ovat oikeasti hyviä. Tuntuu ihanalta luksukselta, kun saa levittää käsiin ihanan tuoksuista voidetta. Nää on näitä arjen pikkujuttuja. ;)


Mä tiedän, että meitä on erilaisia naisia ja äitejä. Toiset meikkaavat vain roskien viemistä varten, toiset taas laittavat enintään huulikiiltoa juhliin. Siksi olisikin tosi mielenkiintoista kuulla, että minkälaisia luottotuotteita juuri sulla on! 

Mitkä on must-juttuja sun meikkipussissasi? 
Mitä tuotteita ostat kerta toisensa jälkeen? 
Mitkä tuotteet pelastavat sun arjen? 


- - -


Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Lasketaanko sektio synnytystavaksi?

19. huhtikuuta 2018

Mä kysyin vähän Noelin syntymän jälkeen jollakin neuvolakäynnillä, että voinko mä sanoa synnyttäneeni, koska poikani leikattiin ulos vatsastani. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla ole oikeutta kutsua itseäni synnyttäneeksi naiseksi, koska lapseni ei syntynyt oikealla tavalla. Oloni oli epäonnistunut.

Kaiken järjen mukaanhan molempien synnytystapojen, sektion ja alatiesynnytyksen, tulisi olla tasa-arvoisia. Miksi siis kuitenkin väheksyin itseäni synnyttäneenä äitinä?


Ensimmäinen kuva Noelista leikkaussalissa




Olisinko tuomittu epäonnistumaan äitinä?


Mä en oikein tiedä, mistä tuo epäonnistumisen tunne oikein kumpusi. Se oli ajoittain tosi vahva!  Muistan sen alkaneen heti synnytystapa-arviossa, jossa poikaani ei saatu kääntöyrityksestä huolimatta oikeinpäin, ja sain kuulla, että sektio olisi edessä. Olin silloin todella pettynyt! Pettynyt siitä, etten saisikaan kokea kauan toivomaani alatiesynnytystä.

Jossain välissä pettymys vaihtui epäonnistumisen tunteeseen. Ajattelin, että mä olin epäonnistunut, koska en kykenisi synnyttämään lastani kuten on tarkoitettu. Syytin itseäni siitä, että mä itse olin aiheuttanut lapseni perätilan jotenkin, vaikka samaan aikaan kuitenkin tiesin, ettei asia ollut musta itsestäni kiinni. Ajattelin myös, että mä pääsisin helpommalla, koska lapsi vain leikattaisiin mun sisältäni pois, vaikka palautuminen sektiosta tulisi kuitenkin kestämään pidempään verrattuna tavalliseen alatiesynnytykseen. En tulisi kuitenkaan käymään läpi sitä perinteistä siirtymäriittiä äidiksi, olisinko siis jo  tuomittu epäonnistumaan äitinä?

Mä pyörittelin ja pyörittelin mielessäni epäonnistumisen tunnetta kaikista rohkaisuista huolimatta. Pohdin, että:
Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen?

Mistä kumpusi tunne epäonnistumisesta?


Vaikka muut äidit sanoivat, että tunteeni olivat hölmöjä ja perusteettomia, miksi silti tunsin epäonnistuneeni?  Vaikka yllättävän moni tuntemistani äideistä oli synnyttänyt sektiolla, miksi tunne ei väistynyt? Vaikka lääketieteellisestikin sektio luokitellaan tasa-arvoiseksi synnytystavaksi, miksi silti edelleen ajattelin epäonnistuneeni? Niinpä, sanopas se.

Kai tässäkin tilanteessa se normaalista poikkeaminen on se syy. Sain leiman otsaani (tai oikeastaan alavatsaani) siitä, etten synnyttänyt tavalla, joka olisi kaikista luonnollisin. En kärsinyt supistuksista, en tuntenut synnytyskipua, en ponnistanut lastani maailmaan hikikarpalot otsallani. Sen sijaan makasin leikkauspöydällä täristen ja toivuin viikon leikkaushaavan aiheuttamasta kivusta. Se tuntui vähempiarvoiselta "kärsimykseltä".

Vaikka olenkin yleensä vahva, enkä kovin helpolla taivu sosiaalisen paineen tai tottumusten alle, jotenkin äitiys on sellainen erityisen herkkä aihe. Varsinkin silloin, kun on vasta tulemassa äidiksi tai on tuore äiti. Silloin ei välttämättä ole vielä löytänyt sitä omaa äitiyttään ja omaa tapaa olla äiti, joten liian helposti vertaa itseään toisiin äiteihin.


Naistenklinikan perhehuoneessa


Edelleen jännitän sanoa synnyttäneeni sektiolla

Mulla kesti todella pitkään, että tulin sinuiksi sen kanssa, että synnytin sektiolla. Edelleenkin Noelin syntymän tullessa puheeksi, koen joskus tarvetta tarkentaa, että hän syntyi sektiolla. Se on musta tosi outoa, koska nykyään mä kuitenkin pystyn sataprosenttisesti seisomaan ylpeästi selkä suorana, kun sanon synnyttäneeni poikani. Mikä lie vanha tottumus tai aivopieru... Joku tarpeen jäänne tarkentaa, että: "Muuten hei, mä synnytin sektiolla perätilan takia." Ehkä se on sekin, että mua kiinnostaa toisten synnytyskokemukset ja juttelen niistä mielelläni. 


Sektio on synnytystapa

Sektiosta jäänyt arpi muistuttaa mua joka päivä lapseni syntymähetkestä. Ihan kuten hoitajakin mulle neuvolassa vastasi: "Tottakai sä olet synnyttänyt. Synnytystapa sekin on, koska sen avulla lapsi syntyy maailmaan.

Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Todellakin voin! 

Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? En todellakaan ole. Äitiyttä ei mitata sillä hetkellä tai tavalla, jona lapsi syntyi maailmaan. Äitiys on läsnäoloa, ehdotonta rakastamista, turvallisuutta ja paljon kaikkea muuta. 

Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? En tosiaankaan. Mä olin fiksu äiti, koska valitsin turvallisimman synnytystavan sen sijaan, että olisin pitänyt väkisin kiinni alatiesynnytyksestä. 

Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen? Jos  he ajattelevat pahaa tai katsovat alaspäin, ei syy ole minussa vaan heidän korviensa välissä. 

Älä siis koe huonommuuden tunteita siitä, että synnytit sektiolla. Se ei tee toisesta äidistä parempaa, että hän on ponnistanut itse lapsensa maailmaan. Tärkeintä on, että sinä ja lapsesi olitte turvassa.





Meidän syntymä-/synnytystarinamme ei ehkä ollut se perinteisin, mutta se on mulle kaunis ja ihana muisto.

Sektiolla synnyttänyt: Oletko kokenut samanlaisia tunteita kuin minä? Koetko tarvetta tähdentää synnyttäneesi sektiolla?

Alateitse synnyttänyt: Koetko paremmuuden tunnetta siksi, että onnistuit synnyttämään alateitse? Mitä ajattelet sektiolla synnyttäneistä?

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

30 vuotta - Olenko siellä missä halusin?

18. huhtikuuta 2018

Apua, tänään mä olen kolmekymppinen. Aloitan mun neljännen vuosikymmenen elämää. Kuulostaa aika vanhalta, kun sen noin sanoo. Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta, että täytän 30 vuotta, koska musta tuntuu, että vastahan mä kirjoitin ylioppilaaksi ja aloittelin aikuiselämääni. Hitsit, että aika tuntuu vierähtävän nopeasti!

Mä olen kriiseillyt ja kauhulla odottanut tätä päivää. Olen Instagramin storyissa tuonut esiin kolmenkympin kriisini, ja onnekkaana saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos teistä jokaiselle! On kiva kuulla, ettei se elämä tästä muutu, vaikka uuden vuosikymmenen aloittaminen tuntuukin jännittävältä. Ja kuten eräs sanoi, kuka nyt haluaisi edes olla parikymppinen?! En mä ainakaan. 

Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki pohtia, olenko mä saavuttanut kaiken, mitä olin toivonut saavuttavani ennen 30 vuoden ikää. Mulla, kuten varmasti monella muullakin, on ollut erilaisia haaveita, suunnitelmia ja tavoitteita, joiden olen toivonut toteutuvan. Tavallaan siis sellainen kuva, jossa on nuorempana nähnyt itsensä tässä iässä. Olenko mä nyt siellä, missä nuorempana halusin olla?




Mitä jäi saavuttamatta?


Vasemmassa nimettömässäni ei ole kahta sormusta. Tai edes yhtä. Olin aina ajatellut, että olisin kolmekymppisenä ollut jo muutaman vuoden naimisissa. Varmaankin siksi, koska omat vanhempani menivät naimisiin hiukan alle kolmekymppisinä. Vaikken olekaan naimisissa tai kihloissa, olen onnekas joka tapauksessa siksi, että mulla on hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja mies, joka rakastaa mua juuri tällaisena kuin olen. 

Asun edelleen vuokralla, vaikka toivoin asuvani omistusasunnossa. Tai no, entisessä parisuhteessani asuin omistusasunnossa, mutta sen jälkeen, olen asunut vuokralla. Haaveilen kovasti omasta asunnosta, jotta ei tarvitsisi maksaa asumisesta muiden taskuun. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että päästäisiin ostamaan asunto, mutta sitten kun palaan työelämään, on omistusasunnon hankkiminen varmasti to do -listamme kärkisijalla.


Mitä saavutin?


Mulla on ammatti: olen kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja. Olen ylpeä ensinnäkin siitä, että pääsin vuonna 2010 opiskelemaan Helsingin yliopistoon - hakijoita oli nimittäin tuhansia! Toisekseen, olen ylpeä myös siitä, että hoidin opintoni kunnialla läpi ja sain gradunkin kirjoitettua, vaikken todellakaan ole tutkijatyyppiä! 

Olen äiti. Olen tavoittanut sen kaikista suurimman aikuisikäni haaveen: mulla on ihana lapsi. Mä olen halunnut äidiksi AINA. Siis ihan aina. Tai ainakin siitä lähtien, kun musta puolitoistavuotiaana tuli isosisko. Vaikka Noel on jo puolitoistavuotias, huoman joka päivä jossain vaiheessa ajattelevani, että mulla on nyt ihan oikeasti lapsi. Mä olen ihan oikeasti äiti. Ihan uskomatonta.  





Mistä vielä haaveilen?


Isommasta perheestä. Vähän on kyllä sellainen olo, että tässä tulee kiire, jos aiomme toteuttaa haaveemme isommasta perheestä. Mitä vanhempana tulee raskaaksi, sitä enemmän riskejä raskauteen nimittäin liittyy. 

Ammattimaisemmasta bloggaamisesta. Oon aiemminkin täällä maininnut, että tällä hetkellä kotiäitinä ollessani, näen bloggaamisen helpoimpana keinona tuoda perheeseemme pientä lisätuloa.  Tai siis helppohan se ei ole, mutta ainoa vaihtoehto, koska en halua vielä laittaa Noelia hoitoon ja palata päivätöihin. Tästä syystä motivaationi bloggaamiseen on todella korkea! 

Omistusasunnosta omalla pihalla. Mä niin haaveilen, että olisi oma piha, jonne voisi rakentaa ihanan puutarhan ja vaikka kasvattaa kaikkea yrteistä tomaatteihin. Mä olen innokas viherpeukalo nimittäin! Parvekkeella ei vaan mitenkään saavuta samanlaista fiilistä. Ehkä vielä joku päivä saadaan grillata omalla pihallamme mun istuttaman kukkaloiston keskellä!





30 vuotta - tässä sitä nyt ollaan


Suunnittelin ottavani hienot synttärikuvat tänne blogiini, koska täytänhän mä sentään pyöreitä. Tiedätkö ne sellaiset kuvat, joita ammattilaisbloggaajat ottavat syleillen jättimäistä ruusukimppua tai iloisesti hypähdellen ilmapallot kädessä? No, tässä on tätä mun peräänkuuluttamaa arjen realismia: kukat ja ilmapallot jäivät ostamatta, joten nappasin käteeni meidän luultavasti kuolemaa tekevän aloe veran ja asetuin kameran eteen.

Näiden kuvien myötä taputan itseäni olalle ja totean:
Paljon onnea Milla! Hyvin sä vedät, vaikkei siltä aina tunnukaan. Oot ehkä vanhempi ja ryppyisempi kuin viime vuonna, mutta oot silti mahtava tyyppi. Ota tulevat vuodet rakkaudella vastaan. Kuulemma elämä kolmenkympin toisella puolen ei ole hassumpaa. Säilytä empaattinen ja positiivinen elämänasenteesi, sillä se vie sut vielä pitkälle. 

- - - 

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos  rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)