Kaksplus.fi

Vatsa pyllynreiällä - kehoni puoli vuotta raskauden jälkeen

25. toukokuuta 2017

Jaiks, nyt jännittää. Mä olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista jo kauan. Tästä aiheestahan saisi kirjoitettua romaanin, mutta mä tyydyn tällä kertaa vähän vähempään. ;) Olen jättänyt postauksen kirjoittamatta, koska mua on nolottanut se, miten "huonosti" olen palautunut raskaudesta. Eilen aloin miettimään, että mua on NOLOTTANUT. Siis täh?! Mun kroppani on tehnyt älyttömän hienon työn, kasvattanut sisällään ihmislapsen, ja nyt mua nolottaa se, miltä näytän? Valot päälle, nainen! 



Sosiaalisessa mediassa näkyvistä vastasynnyttäneistä äideistä, suurin osa on kuvissa kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen entisissä mitoissaan, vatsa heti timminä. Oletusarvoksi muodostuu se, että tottakai mäkin olen sellaisessa kunnossa heti. Entäs kun niin ei käykään? Alkaa nolottamaan, että on jotenkin epäonnistunut palautumisessa, vaikka palautuminen ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan itsestä riippuvaista. Raskaudesta palautuminen tuntuu suorittamiselta, vaikka juuri silloin pitäisi olla itselleen kaikkein armollisin. 

Tokihan edellä kirjoittamani syytös sosiaalisen median luomista paineista vauvojen äideille on vain osasyy paineisiin. Jokaisella meillä on se tietty kroppa, jossa on hyvä olla. Siihen palaaminen on varmasti jokaisella toiveissa. Osalla käy niin hyvä tuuri, että sen tavoittaa helposti, osa taas ei koskaan enää saavuta sitä, ja joutuu ehkä tekemään paljonkin työtä uuden vartalonsa hyväksymisen kanssa. Siihen auttaa aika, armollisuus ja oman kumppanin tuki. Nikke kutsuu mua edelleen kauniiksi. Hän on nimennyt mun vatsani rakkausmasuksi, koska Pärsky kasvoi siellä.  



Heti sektion jälkeen oli helppo olla, koska tiesin, että olin vasta saanut lapsen. Painokin lähti tippumaan, joten mikäs siinä. Kolmen kuukauden päästä vatsa edelleen pömpötti, mutta paino ei enää tippunutkaan. Tässä vaiheessa alkoi hymyni hyytyä. Nyt melkein seitsemän kuukautta synnytyksen jälkeen, mun painoni ei ole kuukausiin liikkunut suuntaan tai toiseen kaikesta herkuttelusta tai herkkujen karsimisesta huolimatta. Raskauskiloja on edelleen noin kuusi jäljellä, olen painavampi kuin koskaan aiemmin. Veikkaanpa, että ne eivät lähdekään ennen kuin lopetan imetyksen. 

Mulla on se onni, että olen aina osannut olla itselleni armollinen. Olisin toki voinut aloittaa heti synnytyksen jälkeen vahtimaan ruokavaliotani ja käymään hikilenkeillä. Sen sijaan nukuin päiväunia lapseni kanssa, opettelin äitiyteen rauhassa ja rentoutuen sekä nautin uusiutuneesta elämästäni. Myönnän, että olen myös laiska ja mukavuudenhaluinen luonne, joten silläkin on tietysti ollut vaikutusta asiaan. Joku reippaampi ehkä olisi tehnyt kaikki nuo edellä mainitsemani asiat. 



Myönnän, että nyt kriiseilen raskauden jälkeisen kehoni kanssa enemmän kuin aikaisemmin. Se johtuu täysin siitä, että mun ihoni on nyt huonommassa kunnossa kuin koskaan teininäkään. Mulla on yleensä aika hyvä iho, mutta nyt otsani on aivan täynnä punaisia näppylöitä. Samoihin aikoihin, kun näpyt ilmestyivät kasvoilleni, alkoivat hiukseni ohentua ja kuivua. Tämän päälle tajusin, että kevätkengistäni suurin osa tuntuu pieniltä. Jalankokonikin on siis ilmeisesti raskauden takia kasvanut. Omat farkkuni eivät vielä mene kiinni, koska vatsassani on niin paljon löysää. 

Vaikka pääosin olen armollinen itselleni ja suuren työn tehneelle vartalolleni, on mullakin synkkiä ajatuksia. Yhtenä päivänä kysyin Nikeltä, että jos me joskus erotaan, haluaako kukaan muu enää ikinä mua, koska en ole synnyttänyt heidän lastaan. Kuka nyt haluaisi katsella imetyksen venyttämiä rintoja ja housunkauluksen päällä rötköttävää nahkareppua. Kuka muka sellaista pitäisi seksikkäänä? Pääsenkö mä ikinä omaan tavoitepainooni?



Tässä mä nyt kuitenkin olen. Kasvoni näpyillä, hiukset kuivina ja ohuina. Mun vatsani roikkuu, pömpöttää, hytkyy nauraessani ja näyttää pyllynreiältä, kun sitä puristaa. Sektio- ja raskausarpineen kaikkineen tämä on nyt mun vatsani. Aika näyttää, että millaiseksi se muuttuu vai muuttuuko edes. Siinä vatsassa olen kantanut mun kalleimman aarteeni. Toivottavasti tulevaisuudessa saan kantaa siellä pikkuveljen tai -siskon Pärskylle. Mä rakastan mun vatsaani ja kehoani, josta olen ylpeä. Se on rakkausmasu. On normaalia, että näin isojen muutosten sulattelussa menee aikaa, joten ole säkin armollinen itsellesi! 

Mä en ole vielä ikinä ollut täällä blogissa yhtä alasti kuin nyt, enkä tarkoita vähissä vaatteissa. Tämä asia tuntuu tosi henkilökohtaiselta, joten siksi siitä on vaikea kirjoittaa – tai ehkä kuitenkin näiden kuvien julkaiseminen tuntuu vaikeammalta, koska yleensä valitsen kuvia, joissa näytän mahdollisimman hyvältä. Nyt kuvien keskiössä on ne itselle työstämistä aiheuttavat piirteet. Se on pelottavaa. Mä kuitenkin haluan näyttää ja tuoda sitä aitoutta esille. Muistuttaa, että on erittäin OK olla just tämännäköinen, ennen kaikkea PEHMEÄ, tuore äiti. ;) Ollaan ylpeitä itsestämme, kehoistamme ja ennen kaikkea ihanista lapsistamme! 




Karkumatkalla Tallinnassa - miten vauva pärjäsi?

24. toukokuuta 2017

  Maaliskuun lopulla koitti kauhulla odottamani karkumatka Tallinnaan ilman Pärskyä. Tässä pari viikkoa sen jälkeen kirjoittamani postaus, joka oli unohtunut luonnoksiin.   

Kun Nikke kertoi jouluna ostaneensa meille liput Haloo Helsingin keikalle Tallinnaan matkoineen ja yöpymisineen, meinasin suuttua. Pärsky oli silloin vasta reilun kuukauden ikäinen, enkä mitenkään olisi voinut kuvitella hänen pärjäävän ilman mua. Rauhoittelin itseäni laskemalla, että reissun aikaan pikkuinen olisi "jo" reilu neljä kuukautta. Okei, ei niin paha. Mutta silti ehkä saatoin purskahtaa paniikki-itkuun... Otsikossa pitäisi ehkä sittenkin lukea, että "Karkumatkalla Tallinnassa - miten äiti pärjäsi?"! :D

Joulusta lähtien olin pumpannut pakkaseen maitoa ja valmistautunut henkisesti kauhulla odottamaani viikonloppuun. Vihdoin pari viikkoa sitten koitti sen aika. Mentiin mun vanhemmilleni yöksi edellisiltana, jotta Pärsky voisi jäädä jatkamaan sinne yöuniaan, kun me lähdettäisiin kuuden aikaan aamulla ajelemaan kohti Länsisatamaa. Jännitin ja panikoin niin paljon, että unohdin pakata oman passini! Jouduttiin siis kääntyä ympäri - hyvä minä. Olin hiukan herkillä, kun meinasin purskahtaa itkuun, kun tajusin passini unohtuneen.


Perjantaiaamuna startattiin karkumatkamme. Yllätyksekseni en itkenyt, kun jätettiin Pärsky isäni hoiviin. Laivalle päästyäni mulla oli jo kuitenkin ihan valtava ikävä Pärskyä! Tuijottelin pojan kuvia puhelimestani. Olin myös ehkä salaisesti hiukan kiukkuinen Nikelle siitä, että hän "pakotti" mut jättämään poikani yökylään. :D Tiesin toki, että Pärsky olisi parhaassa mahdollisessa hoidossa, mutta silti... Se näkymätön napanuora on kovin vahva!

Maihin päästyämme odoteltiin hetki, että saataisiin avaimet meidän vuokraamaamme asuntoon. Käytiin ostamassa välipalaa, ja kun päästiin asuntoon, nukuttiin päiväunet. Tuntui oudolta nukkua ihan rauhassa... Päikkäreiden jälkeen shoppailtiin hetki. Ostettiin pojallemme tuliaisiksi ryömivä rapu sekä vaatteita Zarasta. Tuliaisten ostaminen toi mulle hyvän mielen! Ihan kuin Pärsky niistä ymmärtäisi, että me ei olla häntä unohdettu, vaikka totuushan on, ettei näin pieni mitään oikeasti ymmärrä. Tuleekohan musta sittenkin lastaan lahjova äiti? :D



Iltaan mennessä olin unohtanut ikäväni ja pystyin nauttimaan Niken seurasta. Konserttipaikalle lähtiessämme emme meinanneet löytää taksia, koska Tallinnan taksit eivät olleet varautuneet suomalaisten joukkoryntäykseen. Haloo Helsingin konsertista sen verran, että se oli paras, jossa oon ikinä ollut! Mahtava show, hyvät biisit ja kokonaisuus täysi kymppi. Nikke "pakotti" mut ottamaan yhden siiderin konserttiin mukaan. Vaikka pistinkin vastaan, oli sitä mukava siemailla samalla biisien tahtiin hytkyen (Saipas tuo lause kuulostamaan mut vanhalta! :D). Konsertin kruunasi meidän edessä täysillä tanssien, ilmakitaraa soittaen ja sanoja huutaen noin kymmenvuotias poika! Ai että, kun nautittiin toisen onnellisuudesta ja heittäytymisestä! Mä sanoin Nikelle, että toivon, että Pärskystä kasvaa yhtä itsevarma lapsi!



Kämpälle takaisin päästyämme syötiin iltapalat, jonka jälkeen mentiin NUKKUMAAN. Voi kyllä!Äiti ja isi lapsivapaalla, mikäs sen parempaa! Mä taisin kyllä ensin pumpata neljättä kertaa tissit tyhjiksi, jottei maidontuotanto häiriintyisi. Aamulla kun herättiin ennen klo 8 (Siis mitä, ME, jotka ennen pääsimme just ja just ennen klo 11 ylös sängystä!), tuli ikävä Pärskyä. Taisin laittaa heti viestin vanhemmilleni, että miten yö on mennyt. Yllätyksekseni sain kuulla, että poika oli nukkunut 7,5h ilman heräämistä ja vielä ihan yksin! Meinasin pyörtyä... :D


Aamupalan jälkeen lähdettiin talsimaan satamaan. Vatsanpohjaa kutkutti jo kovasti! Odotin malttamattomana Pärskyn näkemistä sekä imettämään pääsemistä, koska pumppaaminen tuntui niin ärsyttävältä. Laivamatka meni onneksi nopeasti yhdessä Two Dotsia  puhelimella pelaten ja tuliaisia shoppaillessa. Automatka vanhempieni luokse sen sijaan tuntui kestävän ikuisuuden...!

Olin kuvitellut mielessäni, miten Pärsky hihkuisi oikein innosta ja silmät syttyisivät rakkaudesta, kun hän näkisi minut. No, saatoinpa hieman pettyä... Pärsky oli äitini sylissä, katsoi mua ja käänsi katseensa pois.  Kiitti vaan! Hetken päästä hän oli kyllä lämmennyt jo mulle - varsinkin, kun sai maitoa. ;) Kun Nikke toi naamansa pojan eteen, alkoi poika hetken kummastelun jälkeen itkemään, mutta se luultavasti johtui Niken lippiksestä.




Juttelin vanhempieni kanssa heti siitä, miten Pärskyllä oli mennyt. Molemmat kertoivat, että poika oli ollut rentoutunut ja aurinkoinen oma itsensä! Sanoin kyllä, että "Kertokaa vaan, että poika on itkenyt, ei se haittaa. Olkaa vaan rehellisiä!", mutta vanhempani vakuuttivat, ettei poika ollut itkenyt kuin ainoastaan kerran, kun ei saanut maitoa tarpeeksi nopeasti.

Vastaus otsikon kysymykseen: vauva pärjäsi superhienosti. Äiti sen sijaan ei ehkä malta hetkeen jättää lastansa yökylään...

Puolivuotias poikamme

10. toukokuuta 2017

Hupsistakeikkaa, kun on vierähtänyt tovi edellisestä postauksestani. Mitään sen kummempaa syytä hiljaisuudelleni ei ole kuin jokin ihmeellinen kevätväsymys. On täällä meidän huushollissa toki käyty muutama tiukka keskustelu siitä, että kotityöt kuuluvat molempien vanhempien vastuulle, joten - kröhöm - ehkä siinäkin on osasyy väsymykseeni. Onneksi mun Nikkeni on siitä oivallinen miekkonen, että useimmiten tsemppaa "palautteeni" jälkeen. Nytkin siis asiat ovat kotitöiden tiimoilta paremmin. Onko hei muuten mitään turhempaa riidan aihetta kuin kotityöt?! 

Blogihiljaisuuteni aikana mun pieni vauvani on saavuttanut puolenvuoden iän! APUA! Pärsky on jo niin iso! Pojalla on enää alle puolet vauvavuodesta jäljellä. Toisaalta on niin kovin ihanaa, että toinen kasvaa ja kehittyy kokoajan, minkä myötä häneen pääsee tutustumaan ja rakastumaan entistä enemmän. Toisaalta taas kauhistuttaa, että mun pieni vauvapötkyläiseni on jo niiiiin iso. Suorastaan jättiläismäisen iso poika! ;) 



Pärsky on vekkuli ilopilleri, joka hymyilee ja "pärisee" innoissaan. Ilman itkua saattaa mennä muutama päiväkin, ja silloinkin itkun aiheena on väsymys. Edes viisikuukautisrokotteita saadessaan ei tullut itkua; rota-rokotteen hän maiskutteli hymyillen, ensimmäisen piikin jälkeen hymyili neuvolatädille ja toisen, sen kirvelevän, piikin jälkeen, kuului vain syvä huokaisu. Itku kyllä meinasi toisen piikin kohdalla tulla, mutta oma rauhallinen asenteeni ja iloisella äänellä kehuminen ajoivat itkun pois. Meillä on niin ihanan sopeutuvainen ja tyytyväinen pikkumuru!

Sitterin keinuttaminen/pomputtaminen on tällä hetkellä Pärskyn mielipuuhaa. Voi sitä kiljahtelua, innostuneisuutta ja hymyä, joka hänen kasvoillaan on, kun hän ylpeänä ihan itse pomppii sitterissä. Pärsky leikkii myös erittäin mielellään isinsä kanssa; erilaiset peilintuijotukset, masupöristelyt, kukkuu-leikit ja sylissä pomppimiset ovat isän ja pojan välisiä juttuja, joiden aikana nauru raikaa. Sormiruokailu on myös puolivuotiaamme mielestä tosi hauskaa, ja siihen Pärsky keskittyykin sataprosenttisesti. Maaliskuun lopussa ilmestyi kaksi pientä alahammasta, joiden avulla on kiva mussutella ruokaa. Tällä hetkellä poika saa aamu- ja iltapuuron, lihasose-lounaan sekä välipalan ja päivällisen sormiruokaillen. Tissi tietysti maistuu Pärskylle edelleen, vaikka kovan liikkumistarpeen vuoksi imetyshetkiin on tullut lisähaastetta. Yhtenä iltana otin Pärskyn syliini siihen tavallisimpaan imetysasentoon. Hetken päästä poju oli kiemurrellut itsensä niin, että hänen päänsä oli risti-istunnassa olevien jalkojeni päällä ja muu vartalo selkä patjaa vasten. Minä siinä hänen päänsä yläpuolella yritin tähdätä tissillä suuhun. :D 



Pärsky on oppinut tekoyskän - sen kuuluisan virkayskän, jolla on hyvä saada äidin ja isin huomio. Sitä kuuluu yllättävän paljon silloin, kun pitäisi nukkua... ;) Pärsky kiljahtelee, pöristelee ja ajoittain kehrää kuin kissa. Ihania ovat ne hetket, kun poika väsyneenä tuijottaa mun silmiini ja kuiskuttelee pienellä äänellä mulle. Pikkumies osaa myös nukahtaa ihan yksinään omaan sänkyynsä. Siihen tosin tuli lisähaastetta viikko sitten, kun luovuttiin unipesästä. Meidän pieni tutkimusmatkailija vaeltaa ympäri sänkyä silmät ummessa. 

Puolivuotispäivänään hän oppi peruuttamaan, mutta sekös vasta ärsyttää, kun lelut menevät vain kauemmas ja kauemmas. Kääntyminen selältä vatsalle ja toistepäin on ollut jo pidempään hallussa, joten ryömiminen on tällä hetkellä se kova juttu, jota Pärsky harjoittelee niin kauan, että turhautuu. Konttausasentokin näyttää ajoittain olevan hakusessa! 





Sellainen on meidän puolivuotias Pärskymme - äidin ja isin oma aurinko! Äitiydessä ja vanhemmuudessa parasta on päivä päivältä tutustua paremmin omaan lapseensa sekä seurata hänen jatkuvaa kehitystään. 
Psst... Yleensä piilotan poikani kasvot, mutta näissä Pärskyn kuulumisia koskevissa postauksissa esittelen hänet ainakin toistaiseksi. Tuntuisi hassulta kirjoittaa pikkutyypistä muuten!