Kaksplus.fi

Synnytyskertomus / Suunniteltu sektio

7. joulukuuta 2016

Pärskyn ensimmäisen kuukausipäivän vuoksi, ajattelin julkaista teille synnytyskertomukseni, jota olen useamman päivän ajan kirjoittanut. Nykyään ei ole nimittäin kovin todennäköistä, että saisin yhdeltä istumalta postauksen valmiiksi. ;) Tässä siis teille kaunistelematon kertomukseni siitä päivästä, kun musta tuli äiti.


Keskiviikko 9.11.2016 oli se mun etukäteen odottama ja pelkäämä päivä. Odotin tottakai Pärskyn tapaamista, mutta iso leikkaus pelotti. Ajatus siitä, että vatsa leikataan auki sai mun polveni tutisemaan. En myöskään ollut lapsuusajan jälkeen ollut öitä sairaalassa, joten sekin toi oman jännitykseni. Mä olen tosi kotihiiri, joten pelotti, että viihdynkö sairaalassa ollenkaan. 

Edellisiltana soitin synnytysosastolle, josta sain kuulla, että meille oli varattu aamun ensimmäinen leikkausaika. Tämä tarkoitti siis sitä, että meidän tulisi olla osastolla viimeistään klo 6.30 aamulla. Me oltiin kuitenkin niin innokkaita, että taidettiin jo klo 6.05 kurvata taksilla Naistenklinikan pihaan. Kun päästiin osastolle, odoteltiin hetki aulassa. Pian multa tultiin ottamaan verikokeita, jonka jälkeen siirryttiin pieneen valmistautumishuoneeseen, jossa molemmat vaihdettiin sairaalavaatteet päälle. Naureskeltiin jännittyneinä Niken kokovalkoiselle asulle ja mun selästä auki olevalle mekolle sekä aamulla jalkaani vetämille tukisukille. Multa mitattiin kai verenpaine, mutta sen lisäksi vauvan asento tarkistettiin ultralla sekä vauvalta otettiin sydänkäyrä. Pärsky oli onneksi edelleen perätilassa, joten meitä ei lähetetty kotiin, vaikka niin etukäteen pelkäsinkin. Kätilö kertoi, että edellisviikolla olivat joutuneet yhden äidin lähettämään kotiin, koska vauva olikin kääntynyt oikeinpäin.

Muistaakseni klo 8 siirryttiin alakerran leikkaussaliin. Heti alkuun sain pienen kupillisen jotakin pahanmakuista juomaa/lääkettä. Mut istutettiin sängyn reunalle ja selkää alettiin valmistella puudutusta varten ja muhun kiinnitettiin kaikenlaisia piuhoja. Mä istuin erittäin jännittyneenä kevyesti täristen ja odottelin pelon sekaisin tuntein puudutuksen laittoa. Pian anestesialääkäriä alkoi etsimään selkärangasta oikeaa pistoskohtaa. Ensin hän puudutti pistoskohdan, jonka jälkeen yritti kerran pistää puudutusta oikeaan kohtaan siinä onnistumatta. Seuraavaksi sama rumba uudestaan, mutta tällä kertaa anestesialääkäri sai pistoksen laitettua oikeaan kohtaan. Sitten alkoikin olla kiire asettua makuuasentoon, koska tunto alavartalosta alkoi nopeasti hiipua pois. 

Asetuttuani makuuasentoon, huomasin heti ensimmäisenä, että leikkaussalin katossa yläpuolellani oli veriroiskeita. Sanotaanko näin, ettei siinä vaiheessa tullut kauhean turvallinen fiilis! :D Olo oli lähinnä kuin Dexterin murhapöydällä. Siirsin siis katseeni anestesialääkäriin, joka yritti selvittää, mihin asti puudutus oli levinnyt. Hän ruiskutti mua kylmällä suihkeella ensin käsivarteen, sitten puudutettavalle alueelle. Mä koin tosi vaikeaksi sanoa, että tuntuuko vatsalla yhtä kylmältä kuin käsivarressa. Loppujen lopuksi anestesialääkäri nappasi käteensä pihdit ja nappasi vatsastani kiinni. Tässä vaiheessa totesin, että en tiedä sattuuko, kun tuntuu kuitenkin se vetävä voima ja paine. Nikke siihen sanoi, että: "Usko pois, kyllä sä huomaisit, jos sua sattuisi!". Sen verran pitkälle oli kuulemma mun ihoni venytetty. :D Leikkaus siis uskallettiin aloittaa. 



En koko leikkauksen aikana nähnyt mitä mulle tehtiin, koska eteeni oli ripustettu verho. Kevyt jännityksen aiheuttama tärinä alkoi pikkuhiljaa muuttua tosi kovaksi tärinäksi. Nikke istui mun takanani ja piti musta kiinni. Leikkauksen oli merkitty alkaneen klo 8.52 ja jo klo 8.57, kuului meidän pienen pojan ensimmäinen rääkäisy. Tässä vaiheessa mulla tuli itku ja Nikke suukotti mua otsalle. Mä hätyytin Niken heti vauvan luokse. Itse katselin leikkauspöydältä, miten mun vauvaani putsattiin ja hänen kuntonsa tarkistettiin. Edelleen itkeskelin ja oloni oli ihan superonnellinen, vaikka tärisin niin paljon, ettei multa saatu millään konstilla mitattua edes verenpainetta. Puudutus kuulemma saattaa aiheuttaa kropalle tuntemuksen voimakkaasta palelemisesta, mistä mun tärinänikin aiheutui.

Mun ensimmäinen kommentti nähtyäni Pärskyn kaukaa leikkauspöydältä oli hiukan koominen: "Sehän on ihan kalju!" :D Totuushan oli ihan päinvastainen; Pärskyllä nimittäin on oikein runsaasti kullanvaaleita hiuksia, jotka eivät näkyneet kinan tai muun "lian" vuoksi. Näytti lähinnä, että vauvallani olisi ollut oikein kiiltävä kalju! :D Seuraavaksi taisin todeta, että "Onhan sillä hiukset!" ja kolmanneksi: "Ihan ku Manaajan tyttö!". Perätilan vuoksi Pärskyn asento nimittäin muistutti lähinnä Manaaja-elokuvan riivatun tytön asentoja. Vuoden äiti -palkinto tänne, kiitos! :D




Pärsky oli syntyessään 3490g painava ja noin 50 cm pitkä. Nikke jälkikäteen kertoi, että Pärskyn jalat olivat niin tiukassa kippurassa, että kätilö joutui arvioimaan pituuden. Pikkumiehemme sai Apgar-pisteitä heti syntymän jälkeen 8/10 (miinuspisteet ärtyvyydestä ja ihon väristä) ja viiden minuutin päästä 9/10 (miinuspiste ihon väristä). 

Multa kysyttiin pian, haluaisinko vauvan rinnalle. En kuitenkaan uskaltanut häntä ottaa syliini tärinän vuoksi, joten Nikke, Pärsky ja meidän kätilö lähtivät yläkertaan punnitukseen. Mä jäin yksin leikkaussaliin kyynelehtimään. Tässä vaiheessa alkoi se kaikista inhottavin vaihe. Mun kohtuni ei lähtenyt supistumaan - kolmesta supistavasta lääkkeestä huolimatta. Tuntui ikuisuudelta odottaa, että leikkaus loppuisi. Tärinän takia oli hankala olo, mutta se helpotti, kun ylilääkäri kävi ja antoi jotakin tärinää lieventävää lääkettä. Kirurgien vatsan runnominen ja ilmeisesti kohdun supistumaan saaminen tuntuivat tosi inhottavilta. Irvistelin, vaikka kipua en sinällään edes tuntenut. Se oli vain kertakaikkisen inhan tuntusta. Mun ympärilläni häärineet hoitajatkin tuntuivat yhtäkkiä kaikonneen jonnekin, ja olo oli aika yksinäinen. Anestesialääkäri onneksi piti melkein kokoajan kättään mun kädellä tai olkapäällä, mikä toi mulle turvallisemman olon. Yritin myös kysellä, että mikä vaihe leikkauksessa on, koska kukaan ei pitänyt mua ajantasalla. Pian sain kuulla sen vastauksen, minkä olin kokoajan halunnut kuulla: mua oltiin vihdoinkin ompelemassa kiinni. 




Seuraavaksi mut siirrettiin heräämöön. Siellä hoitajat kysyivät mun kivuistani ja tarkkailivat, miten puudutus lähti poistumaan kropasta. Yllättävän pian huomasin, että pystyin taittamaan vasemman jalan varpaita ja nostamaan oikean jalan koukkuun. Toistepäin sama ei onnistunut, mikä ihmetytti ja nauratti mua. :D Olin heräämössä ehkä enintään puoli tuntia, kun Nikke, Pärsky ja kätilömme tulivat luokseni. Silloin uskalsin vihdoin ottaa mun muruseni ensimmäistä kertaa rinnalle, vaikka edelleen tärisin puudutteen jäljiltä hieman. Ihmeteltyäni mun pikkumiestäni tovin, tarjosin rintaani ensimmäistä kertaa hänelle. Pärsky vaan ei yhtään tajunnut, että mitä sillä tissillä piti tehdä, eikä vaikuttanut yhtään nälkäiseltä. 

Heräämöstä siirryttiin koko konkkaronkka tilapäiseen huoneeseemme siksi aikaa, että perhehuoneemme saataisiin siivottua. Osastolla sain vihdoin ruokaa - tai no, kaikkea nestemäistä kylmänä ja kuumana - sekä yritettiin uudestaan imettämistä. Pärsky ei ollut viisastunut edellisestä kerrasta yhtään, joten aloin lypsämään maitoa käsin samaan aikaan, kun Nikke imi sitä ruiskuun. Taisin saada noin 15ml maitoa, jonka Nikke sitten syötti ruiskun avulla Pärskylle.

Kello taisi olla kolmen pintaan, kun vihdoin päästiin perhehuoneeseemme. Se oli ihana; omat sängyt, iso huone, oma vessa ja kylpyhuone! Me molemmat toivottiin tosi paljon perhehuonetta! Oisin luultavasti ollut henkisesti aika rikki, jos Nikke ei olisi saanut jäädä sairaalaan mun kanssani. Nikke hoiti koko sairaalassaolon ajan Pärskyä; vaihtoi vaipat, nosti rinnalle ja siitä pois, hyssytteli ja kanniskeli, jos oli tarpeen. Nikke myös haki mulle ruoat ja auttoi sängystä ylös ja jopa vaihtoi mun jälkivuotositeeni, kun en siihen pystynyt. :D Nikke oli maailman paras apu.





Ensimmäisenä iltana en noussut vielä sängystä. Seuraavan aamun aloitin oksentamalla päälleni. Olo oli melkoisen hehkeä. ;) Katetri ja se kämmenselän tippa otettiin alkuiltapäivästä pois. Silloin myös nousin ensimmäistä kertaa suihkuun ja vessaan. Se oli kuulkaas melkoisen jännittävää...! Pelotti, että sattuu tosi paljon. Hoitajan avulla pääsin kuitenkin liikkeelle, eikä kivutkaan olleet mahdottomat. Olo oli vaan yleisesti aika heikko ja tuntemus leikkaushaavasta vaati totuttelua. 

Mulla ei ollut juurikaan kipuja leikkaushaavan kohdalla. Yhden kerran itkin kivusta, enkä pystynyt oikein puhumaankaan kuin kuiskaten, mutta se johtui siitä, että mun vatsani oli aivan täynnä ilmaa. Kun kätilö koputti mun vatsaani, kuului vain kumeita kopsahduksia. Tämä kipuhetki taisi tapahtua toisena yönä. Silloin sain reiteeni piikin jotakin ilmaa pilkkovaa lääkettä, joka auttoi TOSI nopeasti. Sen jälkeen en pystynytkään pidätellä ilmoja ollenkaan. Pikkasen hävetti alkuun, koska en ole ikinä "kaasutellut" Niken edessä. :D 

Päivä päivältä jaksoin enemmän ja mun oloni oli parempi. Toisena iltana mentiin jo meidän ensimmäiselle family dinnerille osaston ruokasaliin. Viikko siinä tosiaan meni, että uskalsin pelotta alkaa nostelemaan Pärskyä syliin seistessäni ja kokeilemaan vaipanvaihtoa ja pyllyn pesua. Kahden viikon päästä pystyin olla jo vapaammin eri asennoissa, esimerkiksi nukkua kyljelläni. Nykyään en juurikaan tiedosta leikkaushaavaani. Muutama tikki ei vielä ole sulanut, mutta muuten en juurikaan ajattele sitä enää.



On vaikeaa summata mun ajatuksiani sektioon liittyen. Toisaalta se oli tosi pelottava kokemus, koska leikkaus ajatuksena on niin pelottava mulle, eikä kiputuntemuksetkaan ole mitenkään kamalan ihania mun mielestäni... Toisaalta se taas oli tosi ihana kokemus, koska muistan varmaan loppuelämäni sen, kun kuulin mun pienen Pärskyni äänen ensimmäistä kertaa ja näin hänen rimpuilevat raajansa ja huudosta vääntyneet kasvonsa ensimmäisen kerran. Se rakkaus ja lämpö, joka mut sillä hetkellä valtasi, oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Musta tuli äiti siellä leikkaussalissa.

14 kommenttia :

  1. Se tärinä on inhottavaa. Mulle annettiin sellainen foliopeittokin :)
    Mä myös oksensin, johtui varmaan niistä lääkkeistä.
    Kaikki oli kyllä sen väärti, että syliin sai oman rakkaan lapsen.
    Ihanaa kuukausi syntymäpäivää Pärskylle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta! Ikävä kokemus, mutta niin ihana kuitenkin. <3

      Pärsky kiittää! :)

      Poista
  2. Mä kyynelehdin täällä 💕

    Ihana pärsky ja ihana Nikke!!!

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että kaikki sujui hyvin! <3 Tuli mieleen, että mulle ei koskaan kukaan muistanut kertoa, että siihen arpeen kannattaa laittaa sellaista voidetta (esim. Bepanthen antiscar), joka estää keloidin muodostumista (eli auttaa siihen, että arpi ei ole vielä kahden vuoden päästäkin tulipunainen ja kivikova, kuten minulla). En tiedä toimiiko se, kun en tosiaan tajunnut kokeilla, mutta nyt jos joutuisin leikkaukseen niin kokeilisin ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo, kiitos vinkistä! Täytyy varmaan ostaa tuota varmuuden vuoksi testiin. :)

      Poista
  4. Varmasti aika unohtumaton kokemus kaikin puolin! Onneksi kaikki meni hyvin ja pärsky saapui teidän luoksenne 💕

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötäelämisestäsi! <3 Kaikki sujui onneksi hyvin! <3

      Poista
  5. Kiitos kun jaoit tarinasi! <3 Tuhannesti onnea teille suloisesta pojasta!!
    Täällä seuraan innolla mukana teidän kuulumisia. :)

    -Hanski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos! Kiva kuulla, että kuljet meidän matkassa mukana innolla. <3

      Poista
  6. Voi kun tähän pystyi niin eläytyä kärpäsenä katossa-fiiliksellä! <3 Varmasti niin jännittävää, ihanaa ja pelottavaa! Mutta nyt teitä on kolme ja toivottavasti teidän arki on lähtenyt mukavasti pyörimään. :) Ihanaa vauva-arkea toivotellen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, kiva, jos onnistuin kirjoittamaan kokemukseni noin elävästi! :)

      Kiitos, Emma! <3

      Poista
  7. Olipa mukava lukea tämä, mullekin on tehty kaks sektiota. Kiitos kun jaoit kokemukseksi! :)

    VastaaPoista