Kaksplus.fi

Äitiyden myötä

13. joulukuuta 2016

Alla olevassa kuvassa mä olen vielä täysin tietämätön siitä, miten mun elämäni tulisi muutaman päivän päästä muuttumaan äidiksi tulemisen myötä. Toki mulla oli joitakin ennakkokäsityksiä ja -ajatuksia, mutta yllätyksiäkin on tullut eteeni tämän reilun kuukauden kestäneen äitiyteni aikana. Vaikka kuinka yrittäisi henkisesti valmistautua tähän mun mielestäni ihmisen elämän suurimpaan ja ihanimpaan muutokseen, ei täydellinen valmistautuminen ole mahdollista. Tässä siis mun huomioitani siitä, miten mun elämäni on muuttunut äidiksi tulemisen myötä.





  Meikkaan enää noin kaksi kertaa viikossa.   Välillä oma harmaa naama kyllästyttää, mutta olen liian käytännöllinen meikatakseni kotipäiviä varten. Sehän on ihan tuhlausta! :D

  Olen alkanut epäilemään, että meidän vauvalla on kuudes aisti.   Pärsky herää uniltaan AINA, kun saan lautasellisen ruokaa nenäni eteen ja aloittaa iltaisin huutokonsertti kun oon suihkussa. 

  Olen huomannut, ettei ulos lähteminen ole enää niin yksinkertaista.   Se pitää ajoittaa niin, että vauva on juuri syötetty. Mukana on hyvä olla myös maitoa pumpattuna, varavaippoja ja -vaatteita. Meillä on onneksi niin tyytyväinen ja sopeutuvainen pikkumies, joka jaksaa odotella ulkovaatteissa sisällä ilman, että menee hermo sillä aikaa, kun äiti ja isi pukevat ulkovaatteet päälle ja varmistavat, että kaikki tarpeellinen on mukana.

  Nukun silloin, kun siihen on mahdollisuus.   Loppuraskauden kahdentoista tunnin unimaraton on jo kaukainen muisto vain. Pärsky onneksi nukkuu hyvin nukahdettuaan! Univajetta äidille sen sijaan tuottaa pikkuherran seurallisuus yöaikaan. Osasin tähän varautua, koska Pärskyn liikehdintä kohdussa usein ajoittui ilta- ja yöaikaan, mutta kyllä se silti kirpaisee! 

  Tehtiin Niken kanssa päätös, ettei aleta kutsua toisiamme äidiksi ja isiksi, kun ei puhuta toisistamme Pärskylle.   Oon huomannut, että on hitsin vaikeaa pitää huolta siitä, että kutsun Nikkeä nimellään silloin, kun en höpötä vauvalle hänestä. :D Mua jotenkin ärsyttää, jos kutsun väärässä tilanteessa Nikkeä isiksi, koska ei hän ole MUN isi. Tiedättekö mitä mä tarkoitan? :D Tosi hankala selittää!

  Oman kropan muutosten hyväksymiseen tulee menemään aikaa.   Sektiohaava sai mut tavallaan pelkäämään vatsaani. Oon meinannut monta kertaa pyörtyä, kun on pitänyt ottaa esimerkiksi teippi haavan päältä pois tai suihkutella sitä puhtaaksi. Ensimmäinen melkein pyörtyminen tapahtui sairaalassa, kun menin ensimmäistä kertaa suihkuun. Olin kuvitellut, että mulla on sellainen pieni söpö alkuraskauden maha, mutta todellisuudessa mulla olikin raskausarpien peittämä, roikkuva tyhjä nahkareppu. Jaiks! Nyt mä pystyn jo koskemaan vatsaani ja nostamaan tyhjää osaa silloin, kun Nikke tarkistaa, että haavassa on kaikki ok. Mä en oikeasti tiennyt olevani näin nössö. :D Menee kuitenkin aikaa, että oma kroppa alkaa taas jollain tavalla miellyttämään itseäni ja opin hyväksymään raskauden muovaaman vartaloni. Onneksi mulla on aikaa vaikka ja kuinka! ;)

  En osannut aavistaakaan etukäteen, miten suuria rakkaudentunteita mun pikkumies saa aikaan!   Jos takana on vähäuninen yö, ei se paljon harmita siinä vaiheessa, kun nappaan Pärskyn syliin ja näen, miten hän pällistelee mua silmät suurina. Silloin en voi olla suukottelematta puhki mun pientäni! Musta on myös hassua, miten ikävä mulla tulee Pärskyä, jos hän on jonkun toisen sylissä. Isovanhempien vierailut etenkin tekee tiukkaa, koska silloin en imetyshetkiä lukuunottamatta "saa" vauvaa syliini. :D Yritän tsempata itseäni nauttimaan näistä hetkistä, kun omat kädet on vapaana ja saa syödä ja käydä vessassa, mutta silti... 

  Välillä tuntuu raskaalta ja ahdistavalta ajatus siitä, että Pärsky on kovin riippuvainen musta.   Olen miettinyt, että pulloruokinta ja korvikkeen antaminen olisi tavallaan helpompi vaihtoehto, koska en olisi niin sidottu imetyksen vuoksi. Silloin Nikke voisi ottaa osan ruokintavastuusta itselleen. Koska imetys kuitenkin ainakin toistaiseksi sujuu näin mallikkaasti, olisi turhaa siirtyä korvikkeeseen ja pulloruokintaan. Olen päättänyt nauttia tästä ainutlaatuisesta elämäntilanteesta! Onhan se myös ihana katsella tissillä tuhisevaa pikkumiestä, joka näyttää nauttivan tilanteesta täysillä! Ja olen mä kieltämättä tuntenut isoa ylpeyttä siitä, että mun kroppani pystyy ruokkimaan mun lapseni.

 Omaa aikaa on vielä vähemmän kuin etukäteen kuvittelin.  Musta tuntuu, etten ehdi tekemään omia juttujani enää yhtään! Univelka pistää nukkumaan päivisin, imettäminen vie aikaa ja paljon hereillä oleva vauva vaatii viihdyttämään itseään. Näiden myötä olen kuitenkin oppinut tehokkuutta; kotityöt, omat aamutoimet ja pakolliset muut toiminnot pitää tehdä heti silloin, kun tulee hyvä hetki. Enää en voi vitkutella samalla tavalla kuin ennen Pärskyn syntymää. ;)

  En olisi uskonut, että huono äiti -fiiliksiä, voi tulla jo näin aikaisessa vaiheessa.   Olen kokenut olevani huono äiti silloin, kun en millään jaksaisi imettää tai kun yöllä menee hermo siihen, että pikkumies ei nuku tai rääkyy. Ajattelen jotenkin, että kaikki pitäisi tavallaan hyväksyä mukisematta, enkä saisi kokea epätoivontunteita, itsekkäitä ajatuksia tai miettiä, että mihin sitä oikein on itsensä laittanut. Näin ei kuitenkaan ole, sillä negatiiviset fiilikset ovat inhimillisiä. Jokaisella tulee joskus hetkiä, joiden aikana ajatukset eivät ole positiivisimmista päästä. On ihan normaalia, että se oma maailman rakkain lapsi voi joskus aiheuttaa niitä. Olen siis jo huomannut, että mun on oltava itselleni armollinen; vaikka olen nyt äiti, mä olen myös edelleen Milla.

  Mä olen tajunnut, että olen aika vahvaa tekoa.   Mä jaksoin hyvin raskausajan ja kestin sektiosta aiheutuvat kivut ja pelot. Mä sopeuduin heti ensihetkestä olemaan äiti. Mä olen oppinut sietämään epämukavuutta, kuten nälkää tai vessahätää. Olen oppinut laittamaan lapseni itseni edelle, vaikka olenkin luonteeltani kovin mukavuudenhaluinen. Osaan myös ottaa apua vastaan. Me ollaan jo käyty hoidossa mun vanhemmillani. Saatiin ruoat nenän eteen ja päästiin Niken kanssa nukkumaan päikkärit. Pikkusiskoni on myös käynyt siivoamassa meillä. Joku saattaisi kuvitella, että avun vastaanottaminen on merkki heikkoudesta, mutta mä ainakin ajattelen, että avun vastaanottamisen myötä jaksetaan olla parempia vanhempia Pärskylle sekä parempia kumppaneita toisillemme.

  Mä olen hitsin ylpeä musta ja meistä - meidän pienestä perheestä!   Ollaan saatu arki yhdessä niin hienosti rullaamaan! Mulle on entisestään varmistunut se, että me ollaan Niken kanssa hitsin hyvä tiimi! :)

 Musta tuntuu, että minä ja mun elämäni on nyt täydelliset.  Mitään ei enää puutu. Olen vihdoin saavuttanut yhden suurimmista unelmistani: olla äiti.  


16 kommenttia :

  1. Oih, niiin mahtava postaus. Oon pohtinut aikoinaan paljon samoja asioita, mm. huono äiti-fiilikset.

    Suosittelisin jatkamaan imetystä jos se vaan suinkin sujuu, itse siirryin molempien kohdalla pulloon noin 1-2kk iässä. Jälkikäteen seon harmittanut vaikka syynä olikin refluksi eli laihan tissimaidon takaisinvirtaus (pullomaitoa voi paksuntaa jauheella). Toki alkuun pumppasin, mutta aika ja voimavarat ei kauaa riittänyt. Olis ollur helpompi imettää; ei pullorumbaa ja aina sopivan lämpöistä maitoa mukana, tosin vain äitillä ;) Mut joo tämä oli vaan mun mielipide, teet toki itse oman päätöksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehdottomasti jatkan vielä imetystä! Oon samaa mieltä sitä, että se on kuitenkin helpompaa ja vähemmän työlästä kuin pulloruokinta, vaikka oonkin kovin sidottu Pärskyyn. :)

      Ihanaa, että tykkäsit tästäkin postauksesta! :)

      Poista
  2. Ihana kirjoitus! niin realistisesti, aidosti ja kauniisti kuvattu vanhemmuutta/äitiyttä. :)

    VastaaPoista
  3. Ekaa kertaa luen sun blogia ja oli niin tuttuja ajatuksia et tulin heti kommentoimaan :) mua myös aluksi ahdisti se vauvan sitovuus, mut se meni mulla sit ohi jonkun ajan päästä ja nyt kun tyttö on 7kk ei se enää ahdista vaan on pikemminkin "kiva" olla toiselle niin tärkeä. Aluksi olin oikein vihainen lapsettomille kavereille kun ne vaan saa mennä kuinka lystää ja mä olin niin sidottu vauvaan. Ja mulla imetys ehkä just auttoi tohon mustasukkaisuuteen, kun kukaan muu ei voi antaa sitä samaa mitä mä voin sillä rinnalla antaa. Nää on hassuja ajatuksia, mut kaikki sallittuja ja ne menevät myös ohi. Mut opin mä kans nauttimaan siitä hetkessä olosta ja kiireettömyydestä kun koko päivän vietti sohvalla imettäen. Ootko kuullu Facebookin imrtystuki ryhmästä, suosittelen liittymään jos et oo jo liittynyt. Sieltä saa paljon apua ja vertaistukea tulevissa tilanteissa mm. tiheän imun kausina, mahdollisten rintaraivareiden aikaan jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo,kuulun jo tukiryhmän. Se on tosiaan mahtava tietopankki!

      Mäkin luulen, että mulla helpottaa tää imetysahdistus. Taaperoimettäjää musta ei varmastikaan tule, mutta ajoittain huomaan tuntevani suurta ylpeyttä siitä, että juuri mä yksin pystyn ruokkimaan lapseni. Kieltämättä harmittaa, etten pääse kavereiden keikoille enää, mutta tää on tilapäistä. :)

      Poista
  4. Tätä oli mielenkiintoista lukea :) etenkin toi ulosmeno-kohta on niin totta, etenkin näiden kahden kanssa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että tykkäsit! :)

      Uskon, että kahden kanssa on vielä hitaampaa! :D

      Poista
  5. Millaa.. et oo kertonut pärskyn oikeaa nimeä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enkä kerrokaan täällä blogin puolella tai Instassa. Poika pysyköön Pärskynä :)

      Poista
  6. Okei :) tää olikin yllättävää.. yleensä piilotellaan lapsen kasvot mutta ei nimeä. Onko teillä mikä syynä tähän? Ei siis tietenkään sitäkään oo pakko sanoa enkä pahalla kysy, aivan uteliaisuudesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainoa, ja mun mielestä tärkeä, syy on Pärskyn suojeleminen ja tunnistettavuuden minimoiminen. Ymmärrän kyllä uteliaisuutesi, koska itseänikin jää mietityttämään, jos joku toinen bloggari ei paljastaisi lapsensa nimeä. Me ei Niken kanssa vaan koeta, että on meidän oikeus tuoda lapsemme esille blogissani. :)

      Poista
  7. Tässä taustalla on lähinnä se, että on niin malttamattomana odottanut mikä pärskyn nimeksi tulee, niin vähän harmittaa.. mutta ymmärrän 100 % teidän päätöksen silti.. varsinkin kun asiaa enemmän mietin. Lapsen suojelu on kaikkein tärkeintä :)

    VastaaPoista
  8. Kuukauden vanhan perätilan takia suunnitellulla sektiolla syntyneen tytön äitinä tämä osui niin naulan kantaan!

    Voin samaistua ihan joka kohtaan!
    Kiitos tästä!

    :)Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnittelut tuoreesta pikkuisesta! :)

      Ihanaa, että löysit samaistuttavaa!

      Poista