Kaksplus.fi

Elämäni merkityksellisin vuosi

31. joulukuuta 2016

Instagramin kautta on vuodenvaihteen lähestyessä mahdollisuus koota yhteen kuvaan yhdeksän sinä vuonna suosituinta kuvaa. Koska olen aktiivinen Instagramin käyttäjä, oli mun teetettävä oma kollaasini tietysti. Ensin latasin vuoden 2016 kollaasin, mutta sitten keksinkin vertailla, että miten vuoden 2015 suosituimmat kuvat eroavat tästä vuodesta.

Yllä on vuoden 2015 suosituimmat kuvani Instagramissa. Aika monta selfietä löytyy yhdeksän suosituimman joukosta. Niiden kavereina on syksyn pukema kotikatumme, croissanteja muistuttavat korvapuustini sekä Niken mulle tekemä Lumikki-tarra tietokoneeseeni. Kaikki siis aika merkityksettömiä liibalaaba-kuvia, jos verrataan alla olevaan tämän vuoden kollaasiin. Vertailtaessa nimittäin korostuu jotenkin tosi hyvin se, miten merkityksellinen ja tapahtumarikas tämä vuosi 2016 on mulle ollut. Kaikki vuoden 2016 tärkeimmät hetket ja kuvat nimittäin löytyvät kollaasista. 



 1. Tämä on yksi ensimmäisistä vastasyntyneestä Pärskystä otetuista kuvista. 
 2. Tähän kuvaan on taltioitu ensimmäinen hetki, kun uskalsin sektion jälkeen napata Pärskyn syliini seisoessani. Kyllä muuten tuntui ihanalta, mutta samalla jännittävältä, pidellä omaa lasta näin! 
 3. Tässä kuvassa ollaan Niken kanssa Dublinissa. Taidan olla raskausviikolla 19 tai 20. Tällä kuvalla julkaisin raskausuutiseni Instagramissa. 
 4. Meidän pieni Pärsky-tonttumme ensimmäisenä jouluaamunaan ♡
 5. Nikke otti musta 30. raskausviikolla ensimmäiset "virallisemmat" masukuvat. Tuntuu ihanalta näin jälkikäteen katsella näitä kuvia. Masuikävä on kieltämättä, mutta onneksi sylissä oleva tissitakiainen helpottaa ikävää... ;)
 6. Meidän pieni perhe Pärskyn ristiäisissä ♡ Unohdettiin ottaa perhepotretti, joten rajasin tämän mun perheeni kanssa otetusta kuvasta.
 7. Tämä on muistaakseni napattu lähtiessämme Pärskyn ensimmäiselle kauppareissulle. Muistan, miten ylpeä olo mulla oli!
 8. Äidiksi tulemisen lisäksi koin elämäni toiseksi suurimman saavutuksen keväällä: valmistuin kasvatustieteen maisteriksi (luokanopettajaksi) Helsingin yliopistosta! Mulla on nyt ammatti, ja olen hitsin ylpeä siitä!
 9. Elämäni miehet samassa kuvassa! ♡ Tässä ollaan juuri lähdössä sairaalasta kotiin.

Vuosi 2016 jää muistoihini elämäni tapahtumarikkaimpana, ja ehkä sitä myötä myös haastavimpana vuotena. Paljon oli sulateltavaa kaikkien suurien elämänmuutoksien keskellä, mutta en ole varmaan ikinä ollut onnellisempi!

Toivon vuodelle 2017 paljon rakkautta, terveyttä ja sopivia haasteita, joiden myötä toivon kasvavani ja kehittyväni sekä äitinä, kumppanina että tietysti ihan Millana. Elämän ihanuus ja kamaluus on just siinä, ettei ikinä voi tietää, mitä eteen tulee!

Mahtavaa uutta vuotta just sulle! Tuokoon se mukanaan paljon rakkautta, lämpöä ja onnea! ♡


Askel eteenpäin

14. joulukuuta 2016

Mä olen blogannut vuodesta 2011 lähtien. Blogimatkalleni on mahtunut pari taukoa, monta sataa postausta, joitakin blogiyhteistöitä sekä valinta Cosmopolitanin tähtibloggaajaksi (elokuu 2013). Musta on pitkään tuntunut, että olen pyörinyt paikallani blogini kanssa. Mulla on ollut pitkään samana pysyvä lukijakunta, mikä on ihan älytön rikkaus! (Ootte ihania!) Samalla olen myös toivonut, että saisin lisää näkyvyyttä ja sen myötä lisää lukijoita. Uskon uusien lukijoiden tuovan itsellenikin lisämotivaatiota bloggaamiseen ja haastavan tulemaan paremmaksi bloggaajaksi. Raskauden myötä blogini aihepiiri on muuttunut ja tulee vielä muuttumaan edelleenkin sitä myötä, kun itsekin muutun ja mukauden uuteen elämäntilanteeseeni. Muutos on tuntunut tervetulleelta, ja olen huomannut inspiroituneeni enemmän! 

Kun näin, että Kaksplus-sivusto etsi blogiverkostoonsa uusia blogeja, päätin hakea mukaan. Ilokseni saan nyt siis teillekin ilmoittaa, että minut on otettu mukaan heidän sivustonsa verkostoblogeihin! Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että minut löytää edelleen tästä samasta osoitteesta, mutta sen lisäksi Kaksplussan Blogit -välilehdeltä Blogiverkosto -otsikon alta. 

Blogini yläosaan on ilmestynyt Kaksplus-palkki, jota klikkaamalla pääsee sivustolle. Oikeassa reunassa on lisäksi blogi- ja postaussuosituksia Kaksplus-verkostoon kuuluvista blogeista. Sieltä löytyy siis helposti lisää uutta luettavaa, jos sellaista kaipaatte. 

Olen tosi iloinen tästä uudesta askeleesta bloggaajaurallani, jonka myötä toivottavasti saan vietyä blogiani ja itseäni bloggaajana eteenpäin. Ihanaa, että te vanhat tutut olette vielä matkassani!  Tervetuloa kaikille uusille tuttavuuksille seuraamaan minun ja pienen perheeni matkaa Millamaisen sivuilla! 


Äitiyden myötä

13. joulukuuta 2016

Alla olevassa kuvassa mä olen vielä täysin tietämätön siitä, miten mun elämäni tulisi muutaman päivän päästä muuttumaan äidiksi tulemisen myötä. Toki mulla oli joitakin ennakkokäsityksiä ja -ajatuksia, mutta yllätyksiäkin on tullut eteeni tämän reilun kuukauden kestäneen äitiyteni aikana. Vaikka kuinka yrittäisi henkisesti valmistautua tähän mun mielestäni ihmisen elämän suurimpaan ja ihanimpaan muutokseen, ei täydellinen valmistautuminen ole mahdollista. Tässä siis mun huomioitani siitä, miten mun elämäni on muuttunut äidiksi tulemisen myötä.





  Meikkaan enää noin kaksi kertaa viikossa.   Välillä oma harmaa naama kyllästyttää, mutta olen liian käytännöllinen meikatakseni kotipäiviä varten. Sehän on ihan tuhlausta! :D

  Olen alkanut epäilemään, että meidän vauvalla on kuudes aisti.   Pärsky herää uniltaan AINA, kun saan lautasellisen ruokaa nenäni eteen ja aloittaa iltaisin huutokonsertti kun oon suihkussa. 

  Olen huomannut, ettei ulos lähteminen ole enää niin yksinkertaista.   Se pitää ajoittaa niin, että vauva on juuri syötetty. Mukana on hyvä olla myös maitoa pumpattuna, varavaippoja ja -vaatteita. Meillä on onneksi niin tyytyväinen ja sopeutuvainen pikkumies, joka jaksaa odotella ulkovaatteissa sisällä ilman, että menee hermo sillä aikaa, kun äiti ja isi pukevat ulkovaatteet päälle ja varmistavat, että kaikki tarpeellinen on mukana.

  Nukun silloin, kun siihen on mahdollisuus.   Loppuraskauden kahdentoista tunnin unimaraton on jo kaukainen muisto vain. Pärsky onneksi nukkuu hyvin nukahdettuaan! Univajetta äidille sen sijaan tuottaa pikkuherran seurallisuus yöaikaan. Osasin tähän varautua, koska Pärskyn liikehdintä kohdussa usein ajoittui ilta- ja yöaikaan, mutta kyllä se silti kirpaisee! 

  Tehtiin Niken kanssa päätös, ettei aleta kutsua toisiamme äidiksi ja isiksi, kun ei puhuta toisistamme Pärskylle.   Oon huomannut, että on hitsin vaikeaa pitää huolta siitä, että kutsun Nikkeä nimellään silloin, kun en höpötä vauvalle hänestä. :D Mua jotenkin ärsyttää, jos kutsun väärässä tilanteessa Nikkeä isiksi, koska ei hän ole MUN isi. Tiedättekö mitä mä tarkoitan? :D Tosi hankala selittää!

  Oman kropan muutosten hyväksymiseen tulee menemään aikaa.   Sektiohaava sai mut tavallaan pelkäämään vatsaani. Oon meinannut monta kertaa pyörtyä, kun on pitänyt ottaa esimerkiksi teippi haavan päältä pois tai suihkutella sitä puhtaaksi. Ensimmäinen melkein pyörtyminen tapahtui sairaalassa, kun menin ensimmäistä kertaa suihkuun. Olin kuvitellut, että mulla on sellainen pieni söpö alkuraskauden maha, mutta todellisuudessa mulla olikin raskausarpien peittämä, roikkuva tyhjä nahkareppu. Jaiks! Nyt mä pystyn jo koskemaan vatsaani ja nostamaan tyhjää osaa silloin, kun Nikke tarkistaa, että haavassa on kaikki ok. Mä en oikeasti tiennyt olevani näin nössö. :D Menee kuitenkin aikaa, että oma kroppa alkaa taas jollain tavalla miellyttämään itseäni ja opin hyväksymään raskauden muovaaman vartaloni. Onneksi mulla on aikaa vaikka ja kuinka! ;)

  En osannut aavistaakaan etukäteen, miten suuria rakkaudentunteita mun pikkumies saa aikaan!   Jos takana on vähäuninen yö, ei se paljon harmita siinä vaiheessa, kun nappaan Pärskyn syliin ja näen, miten hän pällistelee mua silmät suurina. Silloin en voi olla suukottelematta puhki mun pientäni! Musta on myös hassua, miten ikävä mulla tulee Pärskyä, jos hän on jonkun toisen sylissä. Isovanhempien vierailut etenkin tekee tiukkaa, koska silloin en imetyshetkiä lukuunottamatta "saa" vauvaa syliini. :D Yritän tsempata itseäni nauttimaan näistä hetkistä, kun omat kädet on vapaana ja saa syödä ja käydä vessassa, mutta silti... 

  Välillä tuntuu raskaalta ja ahdistavalta ajatus siitä, että Pärsky on kovin riippuvainen musta.   Olen miettinyt, että pulloruokinta ja korvikkeen antaminen olisi tavallaan helpompi vaihtoehto, koska en olisi niin sidottu imetyksen vuoksi. Silloin Nikke voisi ottaa osan ruokintavastuusta itselleen. Koska imetys kuitenkin ainakin toistaiseksi sujuu näin mallikkaasti, olisi turhaa siirtyä korvikkeeseen ja pulloruokintaan. Olen päättänyt nauttia tästä ainutlaatuisesta elämäntilanteesta! Onhan se myös ihana katsella tissillä tuhisevaa pikkumiestä, joka näyttää nauttivan tilanteesta täysillä! Ja olen mä kieltämättä tuntenut isoa ylpeyttä siitä, että mun kroppani pystyy ruokkimaan mun lapseni.

 Omaa aikaa on vielä vähemmän kuin etukäteen kuvittelin.  Musta tuntuu, etten ehdi tekemään omia juttujani enää yhtään! Univelka pistää nukkumaan päivisin, imettäminen vie aikaa ja paljon hereillä oleva vauva vaatii viihdyttämään itseään. Näiden myötä olen kuitenkin oppinut tehokkuutta; kotityöt, omat aamutoimet ja pakolliset muut toiminnot pitää tehdä heti silloin, kun tulee hyvä hetki. Enää en voi vitkutella samalla tavalla kuin ennen Pärskyn syntymää. ;)

  En olisi uskonut, että huono äiti -fiiliksiä, voi tulla jo näin aikaisessa vaiheessa.   Olen kokenut olevani huono äiti silloin, kun en millään jaksaisi imettää tai kun yöllä menee hermo siihen, että pikkumies ei nuku tai rääkyy. Ajattelen jotenkin, että kaikki pitäisi tavallaan hyväksyä mukisematta, enkä saisi kokea epätoivontunteita, itsekkäitä ajatuksia tai miettiä, että mihin sitä oikein on itsensä laittanut. Näin ei kuitenkaan ole, sillä negatiiviset fiilikset ovat inhimillisiä. Jokaisella tulee joskus hetkiä, joiden aikana ajatukset eivät ole positiivisimmista päästä. On ihan normaalia, että se oma maailman rakkain lapsi voi joskus aiheuttaa niitä. Olen siis jo huomannut, että mun on oltava itselleni armollinen; vaikka olen nyt äiti, mä olen myös edelleen Milla.

  Mä olen tajunnut, että olen aika vahvaa tekoa.   Mä jaksoin hyvin raskausajan ja kestin sektiosta aiheutuvat kivut ja pelot. Mä sopeuduin heti ensihetkestä olemaan äiti. Mä olen oppinut sietämään epämukavuutta, kuten nälkää tai vessahätää. Olen oppinut laittamaan lapseni itseni edelle, vaikka olenkin luonteeltani kovin mukavuudenhaluinen. Osaan myös ottaa apua vastaan. Me ollaan jo käyty hoidossa mun vanhemmillani. Saatiin ruoat nenän eteen ja päästiin Niken kanssa nukkumaan päikkärit. Pikkusiskoni on myös käynyt siivoamassa meillä. Joku saattaisi kuvitella, että avun vastaanottaminen on merkki heikkoudesta, mutta mä ainakin ajattelen, että avun vastaanottamisen myötä jaksetaan olla parempia vanhempia Pärskylle sekä parempia kumppaneita toisillemme.

  Mä olen hitsin ylpeä musta ja meistä - meidän pienestä perheestä!   Ollaan saatu arki yhdessä niin hienosti rullaamaan! Mulle on entisestään varmistunut se, että me ollaan Niken kanssa hitsin hyvä tiimi! :)

 Musta tuntuu, että minä ja mun elämäni on nyt täydelliset.  Mitään ei enää puutu. Olen vihdoin saavuttanut yhden suurimmista unelmistani: olla äiti.  


Synnytyskertomus / Suunniteltu sektio

7. joulukuuta 2016

Pärskyn ensimmäisen kuukausipäivän vuoksi, ajattelin julkaista teille synnytyskertomukseni, jota olen useamman päivän ajan kirjoittanut. Nykyään ei ole nimittäin kovin todennäköistä, että saisin yhdeltä istumalta postauksen valmiiksi. ;) Tässä siis teille kaunistelematon kertomukseni siitä päivästä, kun musta tuli äiti.


Keskiviikko 9.11.2016 oli se mun etukäteen odottama ja pelkäämä päivä. Odotin tottakai Pärskyn tapaamista, mutta iso leikkaus pelotti. Ajatus siitä, että vatsa leikataan auki sai mun polveni tutisemaan. En myöskään ollut lapsuusajan jälkeen ollut öitä sairaalassa, joten sekin toi oman jännitykseni. Mä olen tosi kotihiiri, joten pelotti, että viihdynkö sairaalassa ollenkaan. 

Edellisiltana soitin synnytysosastolle, josta sain kuulla, että meille oli varattu aamun ensimmäinen leikkausaika. Tämä tarkoitti siis sitä, että meidän tulisi olla osastolla viimeistään klo 6.30 aamulla. Me oltiin kuitenkin niin innokkaita, että taidettiin jo klo 6.05 kurvata taksilla Naistenklinikan pihaan. Kun päästiin osastolle, odoteltiin hetki aulassa. Pian multa tultiin ottamaan verikokeita, jonka jälkeen siirryttiin pieneen valmistautumishuoneeseen, jossa molemmat vaihdettiin sairaalavaatteet päälle. Naureskeltiin jännittyneinä Niken kokovalkoiselle asulle ja mun selästä auki olevalle mekolle sekä aamulla jalkaani vetämille tukisukille. Multa mitattiin kai verenpaine, mutta sen lisäksi vauvan asento tarkistettiin ultralla sekä vauvalta otettiin sydänkäyrä. Pärsky oli onneksi edelleen perätilassa, joten meitä ei lähetetty kotiin, vaikka niin etukäteen pelkäsinkin. Kätilö kertoi, että edellisviikolla olivat joutuneet yhden äidin lähettämään kotiin, koska vauva olikin kääntynyt oikeinpäin.

Muistaakseni klo 8 siirryttiin alakerran leikkaussaliin. Heti alkuun sain pienen kupillisen jotakin pahanmakuista juomaa/lääkettä. Mut istutettiin sängyn reunalle ja selkää alettiin valmistella puudutusta varten ja muhun kiinnitettiin kaikenlaisia piuhoja. Mä istuin erittäin jännittyneenä kevyesti täristen ja odottelin pelon sekaisin tuntein puudutuksen laittoa. Pian anestesialääkäriä alkoi etsimään selkärangasta oikeaa pistoskohtaa. Ensin hän puudutti pistoskohdan, jonka jälkeen yritti kerran pistää puudutusta oikeaan kohtaan siinä onnistumatta. Seuraavaksi sama rumba uudestaan, mutta tällä kertaa anestesialääkäri sai pistoksen laitettua oikeaan kohtaan. Sitten alkoikin olla kiire asettua makuuasentoon, koska tunto alavartalosta alkoi nopeasti hiipua pois. 

Asetuttuani makuuasentoon, huomasin heti ensimmäisenä, että leikkaussalin katossa yläpuolellani oli veriroiskeita. Sanotaanko näin, ettei siinä vaiheessa tullut kauhean turvallinen fiilis! :D Olo oli lähinnä kuin Dexterin murhapöydällä. Siirsin siis katseeni anestesialääkäriin, joka yritti selvittää, mihin asti puudutus oli levinnyt. Hän ruiskutti mua kylmällä suihkeella ensin käsivarteen, sitten puudutettavalle alueelle. Mä koin tosi vaikeaksi sanoa, että tuntuuko vatsalla yhtä kylmältä kuin käsivarressa. Loppujen lopuksi anestesialääkäri nappasi käteensä pihdit ja nappasi vatsastani kiinni. Tässä vaiheessa totesin, että en tiedä sattuuko, kun tuntuu kuitenkin se vetävä voima ja paine. Nikke siihen sanoi, että: "Usko pois, kyllä sä huomaisit, jos sua sattuisi!". Sen verran pitkälle oli kuulemma mun ihoni venytetty. :D Leikkaus siis uskallettiin aloittaa. 



En koko leikkauksen aikana nähnyt mitä mulle tehtiin, koska eteeni oli ripustettu verho. Kevyt jännityksen aiheuttama tärinä alkoi pikkuhiljaa muuttua tosi kovaksi tärinäksi. Nikke istui mun takanani ja piti musta kiinni. Leikkauksen oli merkitty alkaneen klo 8.52 ja jo klo 8.57, kuului meidän pienen pojan ensimmäinen rääkäisy. Tässä vaiheessa mulla tuli itku ja Nikke suukotti mua otsalle. Mä hätyytin Niken heti vauvan luokse. Itse katselin leikkauspöydältä, miten mun vauvaani putsattiin ja hänen kuntonsa tarkistettiin. Edelleen itkeskelin ja oloni oli ihan superonnellinen, vaikka tärisin niin paljon, ettei multa saatu millään konstilla mitattua edes verenpainetta. Puudutus kuulemma saattaa aiheuttaa kropalle tuntemuksen voimakkaasta palelemisesta, mistä mun tärinänikin aiheutui.

Mun ensimmäinen kommentti nähtyäni Pärskyn kaukaa leikkauspöydältä oli hiukan koominen: "Sehän on ihan kalju!" :D Totuushan oli ihan päinvastainen; Pärskyllä nimittäin on oikein runsaasti kullanvaaleita hiuksia, jotka eivät näkyneet kinan tai muun "lian" vuoksi. Näytti lähinnä, että vauvallani olisi ollut oikein kiiltävä kalju! :D Seuraavaksi taisin todeta, että "Onhan sillä hiukset!" ja kolmanneksi: "Ihan ku Manaajan tyttö!". Perätilan vuoksi Pärskyn asento nimittäin muistutti lähinnä Manaaja-elokuvan riivatun tytön asentoja. Vuoden äiti -palkinto tänne, kiitos! :D




Pärsky oli syntyessään 3490g painava ja noin 50 cm pitkä. Nikke jälkikäteen kertoi, että Pärskyn jalat olivat niin tiukassa kippurassa, että kätilö joutui arvioimaan pituuden. Pikkumiehemme sai Apgar-pisteitä heti syntymän jälkeen 8/10 (miinuspisteet ärtyvyydestä ja ihon väristä) ja viiden minuutin päästä 9/10 (miinuspiste ihon väristä). 

Multa kysyttiin pian, haluaisinko vauvan rinnalle. En kuitenkaan uskaltanut häntä ottaa syliini tärinän vuoksi, joten Nikke, Pärsky ja meidän kätilö lähtivät yläkertaan punnitukseen. Mä jäin yksin leikkaussaliin kyynelehtimään. Tässä vaiheessa alkoi se kaikista inhottavin vaihe. Mun kohtuni ei lähtenyt supistumaan - kolmesta supistavasta lääkkeestä huolimatta. Tuntui ikuisuudelta odottaa, että leikkaus loppuisi. Tärinän takia oli hankala olo, mutta se helpotti, kun ylilääkäri kävi ja antoi jotakin tärinää lieventävää lääkettä. Kirurgien vatsan runnominen ja ilmeisesti kohdun supistumaan saaminen tuntuivat tosi inhottavilta. Irvistelin, vaikka kipua en sinällään edes tuntenut. Se oli vain kertakaikkisen inhan tuntusta. Mun ympärilläni häärineet hoitajatkin tuntuivat yhtäkkiä kaikonneen jonnekin, ja olo oli aika yksinäinen. Anestesialääkäri onneksi piti melkein kokoajan kättään mun kädellä tai olkapäällä, mikä toi mulle turvallisemman olon. Yritin myös kysellä, että mikä vaihe leikkauksessa on, koska kukaan ei pitänyt mua ajantasalla. Pian sain kuulla sen vastauksen, minkä olin kokoajan halunnut kuulla: mua oltiin vihdoinkin ompelemassa kiinni. 




Seuraavaksi mut siirrettiin heräämöön. Siellä hoitajat kysyivät mun kivuistani ja tarkkailivat, miten puudutus lähti poistumaan kropasta. Yllättävän pian huomasin, että pystyin taittamaan vasemman jalan varpaita ja nostamaan oikean jalan koukkuun. Toistepäin sama ei onnistunut, mikä ihmetytti ja nauratti mua. :D Olin heräämössä ehkä enintään puoli tuntia, kun Nikke, Pärsky ja kätilömme tulivat luokseni. Silloin uskalsin vihdoin ottaa mun muruseni ensimmäistä kertaa rinnalle, vaikka edelleen tärisin puudutteen jäljiltä hieman. Ihmeteltyäni mun pikkumiestäni tovin, tarjosin rintaani ensimmäistä kertaa hänelle. Pärsky vaan ei yhtään tajunnut, että mitä sillä tissillä piti tehdä, eikä vaikuttanut yhtään nälkäiseltä. 

Heräämöstä siirryttiin koko konkkaronkka tilapäiseen huoneeseemme siksi aikaa, että perhehuoneemme saataisiin siivottua. Osastolla sain vihdoin ruokaa - tai no, kaikkea nestemäistä kylmänä ja kuumana - sekä yritettiin uudestaan imettämistä. Pärsky ei ollut viisastunut edellisestä kerrasta yhtään, joten aloin lypsämään maitoa käsin samaan aikaan, kun Nikke imi sitä ruiskuun. Taisin saada noin 15ml maitoa, jonka Nikke sitten syötti ruiskun avulla Pärskylle.

Kello taisi olla kolmen pintaan, kun vihdoin päästiin perhehuoneeseemme. Se oli ihana; omat sängyt, iso huone, oma vessa ja kylpyhuone! Me molemmat toivottiin tosi paljon perhehuonetta! Oisin luultavasti ollut henkisesti aika rikki, jos Nikke ei olisi saanut jäädä sairaalaan mun kanssani. Nikke hoiti koko sairaalassaolon ajan Pärskyä; vaihtoi vaipat, nosti rinnalle ja siitä pois, hyssytteli ja kanniskeli, jos oli tarpeen. Nikke myös haki mulle ruoat ja auttoi sängystä ylös ja jopa vaihtoi mun jälkivuotositeeni, kun en siihen pystynyt. :D Nikke oli maailman paras apu.





Ensimmäisenä iltana en noussut vielä sängystä. Seuraavan aamun aloitin oksentamalla päälleni. Olo oli melkoisen hehkeä. ;) Katetri ja se kämmenselän tippa otettiin alkuiltapäivästä pois. Silloin myös nousin ensimmäistä kertaa suihkuun ja vessaan. Se oli kuulkaas melkoisen jännittävää...! Pelotti, että sattuu tosi paljon. Hoitajan avulla pääsin kuitenkin liikkeelle, eikä kivutkaan olleet mahdottomat. Olo oli vaan yleisesti aika heikko ja tuntemus leikkaushaavasta vaati totuttelua. 

Mulla ei ollut juurikaan kipuja leikkaushaavan kohdalla. Yhden kerran itkin kivusta, enkä pystynyt oikein puhumaankaan kuin kuiskaten, mutta se johtui siitä, että mun vatsani oli aivan täynnä ilmaa. Kun kätilö koputti mun vatsaani, kuului vain kumeita kopsahduksia. Tämä kipuhetki taisi tapahtua toisena yönä. Silloin sain reiteeni piikin jotakin ilmaa pilkkovaa lääkettä, joka auttoi TOSI nopeasti. Sen jälkeen en pystynytkään pidätellä ilmoja ollenkaan. Pikkasen hävetti alkuun, koska en ole ikinä "kaasutellut" Niken edessä. :D 

Päivä päivältä jaksoin enemmän ja mun oloni oli parempi. Toisena iltana mentiin jo meidän ensimmäiselle family dinnerille osaston ruokasaliin. Viikko siinä tosiaan meni, että uskalsin pelotta alkaa nostelemaan Pärskyä syliin seistessäni ja kokeilemaan vaipanvaihtoa ja pyllyn pesua. Kahden viikon päästä pystyin olla jo vapaammin eri asennoissa, esimerkiksi nukkua kyljelläni. Nykyään en juurikaan tiedosta leikkaushaavaani. Muutama tikki ei vielä ole sulanut, mutta muuten en juurikaan ajattele sitä enää.



On vaikeaa summata mun ajatuksiani sektioon liittyen. Toisaalta se oli tosi pelottava kokemus, koska leikkaus ajatuksena on niin pelottava mulle, eikä kiputuntemuksetkaan ole mitenkään kamalan ihania mun mielestäni... Toisaalta se taas oli tosi ihana kokemus, koska muistan varmaan loppuelämäni sen, kun kuulin mun pienen Pärskyni äänen ensimmäistä kertaa ja näin hänen rimpuilevat raajansa ja huudosta vääntyneet kasvonsa ensimmäisen kerran. Se rakkaus ja lämpö, joka mut sillä hetkellä valtasi, oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta. Musta tuli äiti siellä leikkaussalissa.

Uusi arki

1. joulukuuta 2016

Nyt se on sitten alkanut: ihan uusi arki ja elämänvaihe. Tähän on valmistauduttu koko raskausajan. Uskomatonta, että nyt vihdoin meillä on meidän pieni Pärsky halittavana ja pusuteltavana. Monta kertaa päivässä tulee hetki, jolloin vain ihailen mun pienokaistani ja mietin, oliko hän tosissaan mun masussani. Ajatus siitä tuntuu aika uskomattomalta. Maailma ja naisen vartalo on kyllä ihmeellinen. Eilen keskiviikkona Pärsky muuten täytti kolme viikkoa. Aika rientää kamalaa vauhtia! Melkein jo itkin, kun jouduttiin siirtymään ykköskoon vaipoista kakkoskokoon...

Nikke palasi viikko sitten töihin, joten jäin silloin ensimmäistä kertaa vauvan kanssa kaksin. Viime viikko olikin Niken menojen takia aikamoinen yksinhuoltajaäidin viikko... Ei siis se helpoin aloitus vauvan kanssa yksin jäämisen harjoittelemiseen... :D Vielä sitä edellisellä viikolla tuntui epävarmalta, että pärjäänkö vauvan kanssa kahdestaan. Kävely ja selän suoristaminen tuntuivat tosi hankalilta vielä silloin. Vasta viikko synnytyksen jälkeen uskaltauduin vaihtamaan ensimmäiset vaipat ja kulkemaan vauva sylissä. Päivä päivältä mun vointini parani. Tänään mun oloni on aika normaali. Huomasin tosin, että sektiohaava on alkanut vuotamaan kevyesti yhdestä kohtaa. Nyt on leikkauksesta jo kolme viikkoa, joten kevyt vuoto hiukan kummastuttaa... 




Pärsky on melko rauhallinen ja tyytyväinen pikkumies. Itku tulee oikeastaan vain vaippaa vaihdettaessa ja joskus harvoin, kun nälkä pääsee liian kovaksi tai vatsassa on ilmaa. Oon nimennyt hänet Suursyömäriksi, koska pieneen poikaan mahtuu uskomattoman paljon maitoa. Imetys lähti ensimmäisenä yönä hyvin käyntiin. Muutaman päivän syötettiin lisämaitoa ja korviketta, kunnes maito nousi ensimmäisenä yönä kotona. Sen jälkeen ollaan pärjätty pelkällä tissillä. Pärsky saavutti syntymäpainon tasan viikon vanhana, vaikka paino sairaalassa oli -9.7%. Viime perjantaina pojan paino oli jo 4070g eli hienoon tahtiin nousee paino täysimetyksellä! Joko poika siis syö kuin pieni possu tai mulla on melko tujua maitoa. 




Pärsky oli jo masussa melkoinen yökukkuja, joten etukäteen jo pelkäsin, että kuinkahan meidän yömme lähtevät sujumaan. Äiti olisi valmis nukkumaan jo klo 22 aikaan, mutta Pärsky vasta klo 1 aikaan aikasintaan. Pikkumies on melko seurallinen kaveri ja saattaa olla parikin tuntia hereillä kerralla. Yöaikaan vois mieluummin nukkua kuin seurustella... Pärsky heräilee syömään 2-3 tunnin välein. Syöttö ja mahdollinen vaipanvaihto vievät noin tunnin, jonka aikana mä joko pilkin istuma-asennossa Pärsky tissillä tai pelaan puhelimella sudokua. :D Yleensä Pärsky onneksi nukahtaa heti, kun vatsa on täynnä, mutta muutaman kerran olen joutunut ihan nukuttamaan hänet taas uneen.

Jo ensimmäisenä iltana Pärsky kannatteli päätään. Nyt kolmeviikkoisena hän jaksaa kannatella päätään jo tosi pitkiä aikoja. Hän on myös ensimmäisestä illasta lähtien ihmetellyt ympäristöään. Nyt ihmettely ja katseleminen on jo tosi aktiivista. Pärsky tykkää erityisesti kurkkia värikkäitä Disney-elokuvajulisteita olohuoneen seinällä. Nikke jo kerran nosti taulun lattialle Pärskyn viereen, jotta hänen ois helpompi tutkailla taulua. Pikkumies olikin pitkän aikaa tyytyväisenä sitterissä taulua katsellen. 




Olen yrittänyt monena päivänä tulla päivittämään blogia, mutta tietysti juuri avattuani läppärin, Pärsky alkaa vikisemään. On tullut hyvin selväksi, että elämäämme pyörittää nykyään meidän pikkuherra. ;) Siinä on kieltämättä ollut totuttelua. Siis, ettei asioita saa tehdä juuri silloin kun itse mielii. Meidän, mutta erityisesti mun imettämisen takia, on pitänyt opetella siihen, että kaikki pakolliset ruumiintoiminnot täytyy ajoittaa siihen hetkeen, kun lapsi nukahtaa. 

Vaikka nyt olisi hetken aikaa hiukan hiljaisempaa blogin puolella, älkää luovuttako mun suhteen. Täällä ruudun toisella puolen on hiukan väsynyt tuore äiti, joka yrittää opetella uutta elämänrytmiä pienen yökukkujan kanssa.