Kaksplus.fi

Odotusaika: Ensimmäinen kolmannes

3. elokuuta 2016

Edellisessä postauksessani (klik!) kysyin, kiinnostavatko raskausaiheiset postaukset teitä. Olin etukäteen ajatellut, etteivät ne kiinnosta, koska raskaus ei kuulunut "vanhan" Millamaisen aihepiireihin. Hölmösti ajateltu, I know. Blogihan on kuitenkin tekijänsä näköinen ja muuttuu näin ollen kirjoittajansa mukaan. Tässäpä siis Millamaisen historian ensimmäinen raskausaikaa koskeva postaus!

Tällä hetkellä elän raskausviikolla 25+2, mikä siis tarkoittaa, että olen ollut raskaana nyt 25 viikkoa ja kaksi päivää eli toinen kolmannes on viimeisillä viikoillaan. Täysiaikainen raskaus on 40 viikkoa, joten mulla on vielä hiukan alle 15 viikkoa laskettuun päivään, joka on 14.11. 

Mä tein positiivisen testin muistaakseni viikolla 4 tai 5. En muista enää tarkkaan. Ensimmäiset fiilikset olivat jännitys, paniikki, epäusko ja kaikkien noiden tunteiden takana väreilevä ilo. Mähän oon halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan! Sanonkin aina leikkisästi, että siitä lähtien, kun musta tuli isosisko (eli puolitoistavuotiaana), olen halunnut äidiksi. Olinkin alkuun järkyttynyt siitä, etten tuntenutkaan pelkästään iloa kahden viivan ilmestyessä testiin. Saatoin myös vähän syyllistää itseäni tästä... Jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu hölmöltä, koska tämän isompaa asiaa tuskin on, joten pieni paniikki on ihan inhimillistä. 

Tämän parempia masukuvia en löytänyt ensimmäiseltä kolmannekselta. Peilin kautta itse napattuja, oi voi.


Raskausaika on kaiken kaikkiaan sujunut tosi helposti. Pahoinvointia mulla ei ole juurikaan ollut. Pelkäsin viikolla 6 raskauspahoinvoinnin iskeneen, koska oli niin etova ja hajuherkkä olo kokoajan. Onnekseni viikolla 7 ei juurikaan ollut enää edes etovaa oloa, mikä oli onni, koska aloitin työt luokanopettajana tuolla viikolla. Ainoa seikka, josta huomasin alkuraskauden aikana olevani raskaana, oli kova väsymys. Väsymys toisaalta toi oman humoristisen puolensa mun elämääni... Voitte kuvitella, miten käyttäytyy ihminen, joka muutenkin on kömpelö ja tapaturma-altis, kun väsymystaso menee ihan uudelle levelille. Mä oon esimerkiksi saman viikon aikana jättänyt sääreni auton oven väliin, niin että mulla on edelleen siitä arpi pohkeessani, ja parkkeerattuani auton, noussut autosta ja etsinyt avaimia, jotta saisin ovet lukkoon ja todennut, että avaimet ovat edelleen virtalukossa ja auto käynnissä. Hyvä Milla! :D Mä sanoinkin alkuraskaudessa, että jos en saa elämäni ensimmäistä raajamurtumaa raskauden aikana, ansaitsen mitalin.

Koska raskauden alkumetreillä ei merkkejä sisällä kasvavasta elämästä juurikaan ole, mulla oli huoli ja epävarmuus siitä, kasvaako mun masussani edes ketään. Joku toinen olisi ehkä malttanut odottaa pari viikkoa ensimmäiseen viralliseen ultraan, mutta mulla oli niin epävarma olo, että oli täysin hintansa arvoista päästä siitä eroon. Siksipä käytiin Niken kanssa viikolla 11 yksityisellä gynekologiasemalla pikaultrassa tsekkaamassa sykkiikö sisälläni pieni sydän. Aikamoinen onni ja tunteiden tulva iski, kun ruudusta näkyi ensimmäistä kertaa ikinä minikokoinen vauva. Ihmetellen katsottiin, miten niin pienellä voi olla jo selvät raajat! Ultran jälkeen vauva tuli todelliseksi meidän mielissämme.






Ultrasta poislähtiessämme ihmettelimme kovasti gynekologin sukupuoliveikkausta... Sukupuoli ei nimittäin ole vielä 12. viikolla nähtävissä! Hän kuitenkin sanoi, että näyttäisi poika olevan tulossa, ja siitäkös mulle nousi kriisi! :D Mä olen aina ajatellut, että mun esikoiseni tulee olemaan tyttö. En ollut edes ajatellut vaihtoehtoa siitä, että mun sisälläni kasvaisi pieni poika. Vaikka sukupuoliveikkaus ei tässä vaiheessa vielä voinut olla mitenkään todenmukainen, oli hyvä, että gynekologi sanoi sen ääneen. Siitä alkoi nimittäin mun sulatteluni sen suhteen, että saattaisinkin olla alkutalvesta pienen pojan äiti.

Toukokuun alussa 14. viikolla oli aika ensimmäisen, virallisen ultran. Kätilöopistolle astuessamme jännitys hiipi mahanpohjaan; mitä, jos kaikki ei enää olekaan pienellä hyvin. (Saattaa kuulostaa siltä, että koko alkuraskaus meni huolehtiessa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä 90% ajasta mulla oli luotto siihen, että kaikki sujuu hyvin!)  Huoli oli kuitenkin turha, sillä ultraava kätilö kehui lastamme hyvin aktiiviseksi ja jaksavaiseksi. Vauva pomppi kohdussani kuin vesikirppu! Nautin siitä, että kätilö esitteli vauvan luut ja sisäelimet tarkasti. Mä olen aina ollut tosi kiinnostunut ihmisen fysiologiasta ja seurannut vauvan kasvua viikoittain kolmen eri vauvasovelluksen kautta. Oli ihanaa, että kätilö käytti meihin kunnolla aikaa! Onnellinen ja kiitollinen olo oli etenkin siitä, että meidän pienellä oli kaikki hyvin, vaikka koon puolesta vastasikin pari päivää vajaata siitä, mitä viikkojen mukaan piti olla.

Kuva sensuroitu, jos vaikka joku "sherlockki" saisi siitä selville vauvan sukupuolen. ;)




Mainitsinkin ensimmäisessä paluupostauksessani (klik!), että tänä keväänä mulla oli ensimmäistä kertaa oma luokka. Kevät tuntuikin tosi rankalta alkuraskauden väsymyksen ja opettajuuden opettelemisen takia. Työpäivät olivat kuitenkin pääsääntöisesti kivoja, koska mun oppilaani olivat niin mahtavia. Olin etukäteen ajatellut, etten kerro oppilailleni raskaana olemisesta, mutta pakkohan mun oli. He kyselivät pari kertaa viikossa, jatkanko heidän opettajanaan seuraavan lukuvuoden. Alkuun väistelin vastauksen antamista, mutta lopulta paljastin odottavanani vauvaa. Oppilaideni vastaanotto uutiselleni oli mahtava: onnitteluja ja haleja tuli PALJON! Monet kysyivät tiedänkö vauvan sukupuolen jo. Sain myös muutaman "Mikset sä kertonu meille heti?" -kysymyksen. :D Mä selitinkin, että vauva on vielä ihan pikkuruinen ja syntyy vasta alkutalvesta, ja etten ole itsekään kauaa tiennyt vauvauutisesta. 

Uutisen paljastumisen jälkeen, jokainen uusi kouluviikko alkoi sillä, että mun masun kasvamista tarkasteltiin oppilaitteni aloitteesta. Olin liikuttunut siitä, miten mukana he elivät raskaudessani. Kerran esimerkiksi juttelin parin oppilaan kanssa, kun toinen oppilaista alkoi leikkisästi kevyin iskuin nyrkkeilemään ylävatsaani. Vieressä seissyt toinen oppilas sanoi: "Hei Pertti, et sä voi lyödä open mahaa. Siellä on vauva!". Tämän jälkeen tämä "nyrkkeillyt" oppilas kauhistui ja alkoi välittömästi silittämään ja halaamaan vatsaani. Selitin, etteivät iskut sattuneet tai aiheuttaneet vauvalle vaaraa. Kyynel tuli silmäkulmaani molempien oppilaiden reaktiosta. Ihania murusia! ♡

Ensimmäinen kolmannes meni siis lähinnä väsymyksestä "kärsien". Välillä tosin oli aistiherkkiä päiviä eli päiviä, jolloin kosketus, hajut ja äänet tuntuivat liian voimakkailta. Tämä kaikki oli kuitenkin hyvin pientä, ja olen tosi kiitollinen ja onnellinen siitä, että selvisin oksentelematta. Masun kasvaminen ei varmaan näkynyt muille asti vielä ensimmäisen kolmanneksen aikana, vaikka mä itse huomasinkin jo selvää muutosta. Aiemmin vatsa kuitenkin lähti rintojen alta suoraan alaspäin, mutta noissa surkeissa kuvissa, jotka kaivoin postausta varten, on huomattavissa selvää pyöristymistä. Huvittavaa, miten mulla oli noiden kuvien aikaan sellainen olo, että mun mahani on jo valtava ja näyttäisin muiden silmissä raskaana olevalta... :D Pyhpah! 

4 kommenttia :

  1. Hei ja onnittelut raskaudesta! :) Sen verran korjaan, että olet viikolla 12 jos raskausviikkoja on 11+1 ja viikolla 14 jos raskausviikkoja on 13+0 jne.... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, totta! Kiva ajatusvirhe käynyt kirjoittaessa, koska mä olen neuvonut muille miten noi viikot lasketaan ja sanotaan! :D Tiesin siis kyllä, et just noin se menee, mutta kirjoitusvimmassa kirjoittanut väärin. Hupsis!

      Poista